Luen runoa ja mehiläinen syöksyy ruusun sisään

(Sana)

Älä sanalle mitään sano.

Ole hiljaa vain.

Se korva on vaikenevain

ja sillä on nälkä ja jano

sinut löytää itsesi alta.

Se on etsivä valta.

Älä sanalta mitään ano.

Ei mitään se sano,

se liikkuu vain, kuten liikkuu meissä.

Ja voimattomuutesi jyrkänteissä

se kantaa yli.

Sana, hauras, nostava syli.

(Aaro Hellaakoski: Yön hetkiä, 3 (Sana), kokoelmassa Hiljaisuus, WSOY 1949)

Paries cum proximus ardet

Olen monesti ajatellut olevani onnekas kun lapsesta saakka olen pitänyt vedestä ja siitä että se kantaa. Symbolisesti se on varmasti tarkoittanut myös jään kantavuutta tai elämän. Ei tässä ole mitään juhlallista, olin vesijumpassa ja katselin sukeltelevia lapsia. En oppinut koskaan sukeltamaan, pulpahdin pinnalle kuin korkki.

Keskikoulua kävin Hämeessä Kirkkoharjun kupeessa olevassa koulussa. Harju nousi siitä kohtisuoraan ja kun kiipesi harjulan seljänteelle, niin näki järviä ja lahtia ja niemiä. Siellä oli paljon lunta talvisin. Opin hiihtämään tähtien valossa. Äiti oli vihainen kun tulin pitkän matkan jälkeen kotiin. Hänen mielestään siellä ei voinut nähdä mitään. Mutta eipä hän mitään nähnytkään, häneltä sai piilotetuksi kaikenlaista.

Lahjakkuuksien sanotaan periytyvän. Mutta geenejä on niin paljon ja niiden toiminta toistensa kanssa niin monimutkaista, että ihminen ei voi kävellä geenikarttansa kanssa koulun rehtorin kansliaan vetoamaan perimäänsä, niin että ei tarvitsisi istua jälki-istuntoa. Syy on voinut olla laiskuus, ruma puhe tai lumisota, jota lapsi on pelannut tekemällä lumipalloja joissa on kivi sisällä. Koulujen opetussuunnitelmaan eivät kuulu piilotarkoitukset tai ainakaan kukaan byrokraatti ei sellaista tunnusta, mutta välitunnit ovat ehkä mielenkiintoisimmat.

Jostain syystä viime aikoina on näkynyt lehdissä ja netissä uutisia siitä, kuinka nuoret poliitikot tietävät että laiskuus on köyhyyden takana. Muistan keskikoulussa katselleeni yhden luokkakaverin perinpohjaisuutta. Puoli luokkaa kyllästyi sen lapsen valmisteluihin kemian kokeessa. Vuosikymmeniä myöhemmin minulle väitettiin, että jos lapsi ei ollut kokeessaan tarkka niin koulun katto olisi saattanut räjähtää ja tehdä ylimääräisen kuopan koulun takana olevaan soraharjuun. Siellä oli jo valmiiksi niitä kuoppia, joita kutsuttiin nimellä lukko. Mahtoiko väite lahjakkaasta lapsesta tutkimassa räjähdysainetta totta? Ehkä ei. Todennäköisesti ei, koska kai siellä tunnilla oli kuitenkin opettaja läsnä. Mutta toisaalta on hieno ajatus, että jos vaikka meidän koulusta olisi lähtöisin yksi ylimääräinen lukko harjulle. Kaikki ei ollut jääkauden tekemää.

En tykännyt yhtään kemiasta tai fysiikasta, mutta siitä hitaasta ja vähäpuheisesta lettipäätytöstä tykkäsin. Se oli kaveri jonka kanssa oli kivaa käydä kävelemässä harjulla. Ei se paljon puhunut, mutta pysähteli vähän väliä ja kertoi jonkun kasvin nimen tai näytti, mikä ero on naavalla ja sammaleella. Kun tahdoin tietää asiasta enemmän, kaverini sanoi että ehkä riitti jos muistan nimen, voin katsoa kirjasta sitten.

Halusin mennä kotiin Ilmonin talon takaa ja kerätä sinivuokkoja. Kaverini pisamat vaalenivat ja hän suorastaan suuttui: villikukat on jätettävä sinne missä ne ovat. Sitten hän vaati saada tietää kuinka paljon saan viikkorahaa. Kerroin, mutta useimmat lapset eivät saaneet viikkorahoja. Se sanoi tekevänsä oman rahansa eteen koko kesän töitä pellolla ja oli saamassa luvan opetella traktorilla ajamisen seuraavana kesänä. Tieto oli tyrmistyttävä.

Lupasin siis kiireesti että ostan pankintalon kukkakaupasta leikkokukkia. Ajatus maljakossa kukkivista kukista oli puhtaasti esteettinen. Meillä ei ollut kotona muita kukkia kuin rahapuu ja posliinikukka ja ne siksi, että eivät kaivanneet hirveästi kastelua ja selvisivät kesäkuukaudet yksinään kun perheeni lähti mökille kesäksi. Minusta ne kasvit olivat yksinomaan tylsiä, enkä erityisemmin pitänyt siitä, että jouduin kipuamaan tikkaita ylös katonrajaan pyyhkimään posliinikukan lehtiä pölyrätillä.

Kaverini pisamat palasivat ruskeaan olomuotoonsa, mutta hänen hiuksissaan olin näkevinäni enemmän punaista kuin tavallisesti. Ilmeisesti pisamista puna lehahti hiuksiin ja takaisin. Hän piti lyhyen esitelmän: voisin opetella, siis minä, ajattelemaan ennen kuin suunnittelen typeryyksiä ja tiesinkö sitä paitsi että Ilmonit olivat kieltäneet jyrkästi sinivuokkojen keräämisen. Se pikkuinen talo, puut ja pensaat ympärillä, oli juuri sennäköinen kuin miksi se päätti kasvaa eikä mitään muuta. Maali oli punaisesta pikkutalosta hiutunut pois varmasti vuosikymmeniä sitten.

En aloittanut lettipään kanssa kinaa, koska hän oli kertakaikkiaan ylivoimainen. En tiennyt yhtään toista niin ylivoimaista luokallamme. Kaiken lisäksi hän oli tyttö. Nyt hän vielä sanoi, että punaisen talon ihmiset ovat vanhoja ja sitä paitsi hyvin köyhiä. Siksi hän kielsi. Maa vietti siitä harjunrinnettä alaspäin ja se oli kuhmuinen isojen puiden juurista ja kivistä jotka mannerjää oli sattunut pysäyttämään juuri siihen. Lupasin.

Meillä oli sinä vuonna ollut maantiedon opettajana nuori kaveri, joka oli pari vuotta opettamassa ja lähti sen jälkeen takaisin yliopistoon. Lettipää selitti että juuri sillä tavoin pitää opiskella. On käytävä välillä töissä opettamassa lapsia ja sitten mentävä miettimään ja viisastumaan yliopistoon.

Olin kuullut ja nähnyt huonosti ja minut oli siirretty etupulpettiin. Takapenkin valtasivat luokallejääneet pitkät pojat. Pääsin kuuntelemaan sitä opettajaa aivan läheltä. Kerran viittasin sille ja kysyin voitaisiinko mennä keväällä katsomaan tuota soraharjua. Mentiin. Meidän piti pareittain ottaa noin neliömetrin ala ja katsoa mitä siitä maasta löytyisi.

Keräsin oudonnäköisiä kiviä. Anorakin taskut olivat pullollaan niitä lopulta. Halusin ennen kaikkea tietää mitä oli katinkulta. Aivan pienenä olin yrittänyt tehdä siitä kaulakorua, mutta liuskeet hajosivat siihen reiän poraamiseen. Nyt sain lettipään kaveriksi, hän opetti kyllä myös. Hän kaivoi linkkarilla multaa pois juurien päältä ja näytti haarautuvan juuriston. Se oli kauniimpi kuin lehteen juuri puhjennut puu, se näytti niin paljon hiuksilta. Tavallinen leppä, mutta tunnilla opettaja halusi tietää puusta enemmän. Ei hän myöskään kertonut mitä katinkulta on vaan käski ottaa selvää. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin mietin, että jos se olikin vaikka tervaleppä.

Kun sain tehtävän opettajalta, niin pääsin kirjaston käsikirjastoon tutkimaan paksuja opuksia. Kevät päättyi siihen että tiesin mitä on yhteyttäminen ja symbioosi. Kysyin lettipäältä miksi Ilmonin sisko ja veli asuvat yhdessä. Eivät minun äitini tai isäni sisarukset asuneet meillä. Eivät asuneet edes naapurissa. Eivät asuneet lähimaillakaan.

Lettipää sanoi että se on hyvä ja viisas sisarusparvi joka tahtoo asua yhdessä ja pitää kiinni siitä mitä on oppinut. Kysyin siltä että aikoiko se asua lopun elämänsä veljiensä kanssa. Se vastasi että ei tietenkään. Mutta että Ilmonien tarinaa ei ole kerrottu vielä. Joku sen vielä kertoo. Se taidemaalari oli jo kuollut ja jäljelle jääneet ovat jo vanhoja.

Nyt kun Ilmoneista on yli viidenkymmenen vuoden jälkeen viimein kirjoitettu ja kaikenlisäksi näytelmä, on mentävä sinne katsomaan millainen se on. Aarnion Aulis oli samassa koulussa monta vuotta ylempänä ja ymmärsi ja tiesi enemmän kuin kumpikaan meistä. Aulis osasi kirjoittaa jo silloin. Kun jaksan ja ehdin, lähden tästä sinne. Näytelmää Ilmoneista esitetään kesäteatterissa Kangasalla. Pitää valita poutapäivä. Otan mukaan sadetakin.

Latinankielinen säe on vähän pitempi, otsikossa on jälkimmäinen osa: Tunc tua res agitur, paries cum proximus ardet. Asiasi käsitellään silloin kun olet vertaistesi joukossa. Aulis Aarnio on oikeustieteilijä ja kirjailija.

Kansa, kunta, kansakunta, valtio

Muistaakseni nuo ovat balttilainoja nuo sanat. Esimerkiksi Satakunta on vanha nimi. En tiedä mistä on peräisin sana heimo, se voisi olla vanhempi sana, tai aivan nuori sitten. Kielten sanat onneksi elävät eivätkä ole pelkästään kiviin hakattuja.

Luen edelleen Anna-Leena Siikalan kirjaa Itämerensuomalaisten mytologia. Olen siinä vaiheessa, jossa kuvataan maailmanselitysmyyttejä, juuri nyt Sampoa. Kun olin koulussa, Kalevalaa opiskeltiin. Meillä oli kotona myös Kalevala-sanakirja ja nyt meillä on saman opuksen myöhempi painos, varmaan jo vanhentunut. Mutta Siikala käy perinpohjaisesti läpi sananselitystenkin historiaa. Jumalia ja muita henkimaailman otuksia on usein paikoilla joita kutsutaan pyhiksi (Pyhätunturi, Pyhäjärvi).

Kun kartoitetaan myyttejä, puhutaan kansoista ja kielistä ja maantieteestä. Pitää muistaa millä alueella on puhuttu mitäkin kieltä ja mistä kielestä mikäkin sana on peräisin. Kansat, tai heimot, ovat aina vaeltaneet. Se ei useimmiten ole tarkoittanut sotatilaa, joka vallitsee nyt esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Yleensä ihmiset ovat lähteneet etsimään parempia seutuja, kalaisempia vesiä tai esimerkiksi kauppiasporukka on löytänyt kauempaa ihmisiä, toisia kansoja tai heimoja, joille ovat kelvanneet esimerkiksi uudet, seppien tekemät työkalut. Seppä on yksi jumalhahmo ja syy on aivan ilmeinen: seppä takoo tulen avulla uusia esineitä. Meillä se oli seppä Ilmarinen, joka oli takonut jo taivaankannenkin, nyt sitten piti takoa Sampo.

Seppä Ilmarinen oli hyvin tavallinen ja hirveän tavaton ihminen. Kun ei ollut vaimoa, niin rupesi lopulta takomaan itselleen vaimoa. Holmbergin/Haavikon Rauta-ajassa ainakin vaimo oli hopeinen, näyttelijä taisi olla Pirkkoliisa Tikka. Mutta hopeisesta ei ollut lämmittämään sänkyä.

En minä rupea Siikalan kirjaa tässä kertomaan. Kirja tulee horjuttaneeksi omia 1950-luvun iskostuneita käsityksiäni suomalaisen mytologian historiasta, oli kyllä jo korkea aika päivittää tietoja. Sellainen muistikuva on kouluhistoriasta, että suomalaiset vain kävelivät tyhjälle niemelle ja rupesivat laulamaan tarinoita. Voi tietysti olla että 12-15-vuotiaiden päihin ei olisi paljoa enempää mahtunutkaan.

Eilen luin siitä, mitä kaikkea Taalainmaan suomalainen Kaisa Vilhunen kertoi Sammosta. Metsäsuomalaisiksi väkeä lähti varsinkin Savosta 1600-luvulla. Kuningatar Kristiinan mielestä Taalainmaalla ja Värmlannissa oli hyvin tilaa. Vilhunen kertoi tuntemansa sammas-tarinat C.A. Gottlundille, joka liitti kuulemansa väitöskirjaan Upsalan yliopistosta vuonna 1818. Väitöskirjan nimi oli De proverbis fennicis.

Jäin maistelemaan kielen muutosta. Totta kai Gottlund kirjoitti niin kuin kuuli ja Vilhusen kotiväki oli asunut ruotsalaisten keskellä jo kaksisataa vuotta. Huomasin että ääneen lukemalla teksti tulee aika selväksi:

”Vaha Väjnämjnen, ja nuori Jomppajnen, lähättiin pohjan muaale Sammasta hakemaan. Sieltä suaatiin Sammas kiin. Lähättiin merällä. Sano nuori Jompajnen vanha Väjnämöjsällä: alutto jo virsis. Löj nuori Jompajnen miekalla kax varvasta Sammalta pojki; yksi länsi mereen. Joka suaatiin muaale, siite tulij hejnet muaale. Kujn ojs useet suaanut, nin ojs vilja tullut ilman kylvämät. Obs. Pohjan maan portit näkö tuin uuuin (!) kuumotta.”

Sampo kuulostaa aivan erilaiselta kuin mitä muistan. Tässä on selvästi teollisuutta: Pohjanmaan porteilta näkyi uuneissa palava tuli. Siellä on tehty jotain isoa, leipäuunista olisi tuskin puhuttu niin merkitsevästi. Sammas tuntuu olevan joku elävä olio, koska Joukahainen pystyi katkaisemaan sen kaksi varvasta. Kuitenkin se on kosmologinen tapaus: ”Moalima seisoo kultatolpalla. Sill on kuparjalka, kultanappi peässä.” (saman Kaisa Vilhusen kertomaa, nyt tosin monta kymmentä vuotta myöhemmin ja suomenkielisille tutkijoille). Ilmenee että näitä maailmaa paikallaan pitäviä on ollut paljon ja erilaisia, Siikala vertaa tunnettuja iranilais-arjalaisia myyttejä uralilaisiin ja kanta(proto)uralilaisiin tarinoihin. Kansat ovat tavanneet.

Ehkä Värmlannin ja muun suomalaismetsän asujilla on ollut muistissaan vanhoja tarinoita pitempään kuin Suomen savolaisilla. Savo tulee esiin usein, kun puhutaan tarinoiden keruusta. Nimi Sampo on sitten Vienan karjalaisilla, samaa juurta ne sanat todennäköisesti ovat. Pitäisikö Sampo kirjoittaa isolla vai ei? Sammas tulee kirjoitetuksi pienellä. Jos kirjoitan Sammon isolla niin se on ylimaallinen, mutta nimettävissä niin kuin Jumala, mutta jos se on rakennelma tai esine tai se taivaantolppa, niin kai se on sampo? Onko minulla ehkä joku käsitys yliluonnollisuudesta?

Minua ilahduttaa kuinka paljon meidän runojamme on ehditty jo tutkia. Ja nimenomaan Suomessa. Ilahduttaa, kun tarinoista tulee esiin maailma, jossa ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, eivätkä torju tai kyräile. Silloin voidaan kertoa myös tarinoita kaiken alusta, maailman ja sen järjestyksen synnystä. Kun muutama kuukausi sitten aloitin tämän kirjan lukemisen, tuntui että tässä kerrotaan suomalaisten mielenmaisemasta. Samalla tuntuu surulliselta, että sitä ei juuri samanlaisena enää ole. Tänäkin lyhyenä aikana yleinen mielenmaisema on muuttunut. Ehkä muutosta ei pidä yleistää.

Suomen eepos tarvittiin luomaan kansakunta. Suomi sattui olemaan suuriruhtinaanmaa. Tsaari antoi olemassa oleville ihmisille ja instituutioille autonomian ja siksi tarvittiin myyttejä siitä, miksi Suomi on tärkeä kansa. Oma raha ja hallinto siis tulivat erityislaadusta? Ja erityisyys oli sitten hyvä poliittinen syy ruveta tekemään työtä kansan saamiseksi valtioksi.

En tiedä ymmärsivätkö suomalaiset itseään mitenkään erityisen erityisiksi. Ihmisiä jotka olivat sattumalta päätyneet tiettyyn maantieteelliseen paikkaan ja aloittaneet elämän siellä. Omien myyttisten tarinoiden etsiminen oli tärkeätä, koska piti löytää syy siihen, miksi Suomi ansaitsisi autonomian. Suomalaisuudesta puhujat olivat ruotsinkielisiä, koska sillä kielellä toimivat yliopistot ja hallinto. Kirkossa taidettiin jo saarnata suomeksikin.

Eri kieliä puhuvat ovat asuneet rinnakkain. Suora yhteys samaan myyttiin on selvä koska sanat ovat sukulaisia. Kun on kyse myytin sanasta, se ei ole sattumaa vaan viittaa samanlaiseen maailmanselitykseen. Sillä tavalla Sampoa ja sammasta voi lähestyä.

Eurooppaa määriteltiin 1800-luvun alussa Wienin tanssivassa kongressissa. Siellä haluttiin määritellä valtiot kansojen elinpiirinä. Valtioissa puhutaan eri kieliä. Ja eepoksia jahdattiin vähän kaikkialla koska kansallismielisyys oli vallannut Euroopan Napoleonin sotien jälkeen.

Lääkäriksi opiskellut Elias Lönnrot oli joutilas lähtemään sitten Karjalaan keräämään runoja. Runonlaulajat tunnettiin kyllä jo. Siikalan kirjassa on kuvia siellä täällä ja yksi hauskimmista on kun hän pääsee haastattelemaan savolaista runonlaulajaa 1960-luvun alussa. Laulaja ei pysykään kuosissaan vaan ottaa ja vaipuu transsiin ja rupeaa riehumaan. Siikala pelästyi ilmestystä ja juoksi ulos pakoon. Kyllä hän varmasti siitäkin sai kimmokkeen jatkaa kansanperinteen tutkimusta, jota sitten jatkui, mutta pidin siitä, että hän otti kuvatekstiin nuoren tytön säikähdyksen. Kansanrunouden tutkimus vaatii tekijältään kaikenlaista.

Kansa elää kielessä. Mutta musiikki yhdistää tarinoita myös. Myytit näytellään, kirjoitetaan, lauletaan, rummutetaan, maalataan ja piirretään liidulla kallioon ja sitten mennään karhunpeijaisiin ellei päädytä niin kauas kuin Valkoiselle merelle, sukelleta sinne ja aleta puhua maitovalaiden kieltä.