Pohjanmaalla tuluvii

Silloin kun Bertolt Brecht kirjoitti Oppimisen ylistyksen, oli vielä mahdollista että kouluttautumalla tulee työtä ja toimeentuloa ja voi vaikuttaa omiin asioihinsa. Nyt koulutusta ajetaan alas kaikkialla. Tai ainakin se koulutus, joka ei välittömästi työllistä. Suomi on insinöörien ja ekonomien maa.

Ei Suomi ole ainut sellainen maa. Työn tekemiselle on annettu uuskielinen nimi: suorittava porras. Niitä risteilijöitäkin joku rakentaa, kuljettaa kontteja valtamerten yli, hitsaa osia yhteen ja bensaa kuluu. Sitähän on koska Koillisväylä alkaa olla auki kesäisin ja venäläisetkin aloittavat off-shore-poraukset niin kuin norjalaiset ovat tehneet jo aika kauan. Pitääkö olla optimisti?

Työpaikat ovat riippuvaisia sijoittajista, jotka saattavat asua toisella puolen maapalloa. Ehkä kansallisvaltioille ei oikein ole enää mitään käyttöä. Paitsi siis insinöörien ja ekonomien kouluttaminen. Suorittavaa porrasta saatetaan tarvita jonkin verran, mutta koska kansalliset (yritysten ja parlamenttien) johtajat ovat niiden osakkeiden omistajia, niin heidän intressissään ei ole maan pitäminen työllistettynä, vaan omien osakesalkkujen lihottaminen. Kekkosen Suomessa maa vielä piti pitää kokonaan asuttuna. Siis Suomi-niminen aika iso maa-alue.

On johtajissa hyviäkin ihmisiä, mutta heitä taitaa olla enää vähemmistö. Hyviä uutisia tulee enää vain harvoin.

Tämän ihmiset varmaan kyllä tietävätkin, kaikki irtisanotut ja pienillä eläkkeillä kitkuttavat, joilta evätään niin usein kuin mahdollista sosiaaliavut ja muut viimekäteiset turvat, jotka luotiin joskus kauan sitten hyvinä aikoina. Kuitenkin siis on hyvinvointivaltio eikä kenenkään tarvitse elää kadulla? Leipäjonot ovat harvinaisia Länsi-Euroopassa, täällä ne eivät ole hävinneet 1990-luvun laman jälkeen ollenkaan.

Jatkuvasta lamasta ihmiset lamaantuvat. Kun koulutus ei ollut minkään tae, ja jos ei ole päässyt kouluihin, niin saattaa silti päästä suorittavaan portaaseen. Siistit sisätyöt tulevat niille joilla on suhteita. Suhteita on miltei kaikilla ihmisillä ja niitä kannustetaan käyttämään omaksi ja perheen hyväksi.

Ehkä ihmiset eivät voi muuta tehdäkään. Ihminen ilman niitä suhteita on yksin, lapsistakin tulee työttömiä ja taas on yksi suku saatu syrjäytetyksi. Tuossa voi olla vihan siemen.

Pahinta ehkä on se, että suvut ja perheet menettävät yhteytensä, ahneudesta tulee hyve ja ne jotka kärsivät, katkeroituvat. Historia kertoo että tällaisesta yhteiskunnallisesta kehityksestä ei hyvä seuraa.

Jossakin televisio-ohjelmassa paneuduttiin Pohjois-Afrikan tilanteeseen. Mitä siis tapahtui arabikevään jälkeen ja mikä siihen johti. Muistan kun yhtä palestiinalaista opiskelijaa haastateltiin. Hän sanoi että kansainväliset avustusjärjestöt ovat tehneet työtä vuosikausia palestiinalaisten pakolaisleireissä.

On perustettu kouluja, jopa korkeakouluja. Palestiinassa on nyt sitten ehkä maailman parhaiten koulutettu työttömien luokka, josta taatusti kasvaa armeija. Mutta Israel on rakentanut muurin omien alueidensa ympärille. Siellä on monissa kylissä entisiä Palestiinan arabien koteja, puutarhoja, viljelysmaita.

Pahinta taitaa olla se, että makea vesi alkaa loppua. Israel säännöstelee vesivirtoja ja palestiinalaiset saavat niistä vain vähän. Etelämpänä Sahara laajenee. Meret lämpenevät, mutta hiekan keskellä ei kasva mikään. Ratkaisuja on, mutta niitä ei voida lähteä rakentamaan epävakaisiin yhteiskuntiin.

Ajattelen Viron nettisääskiä: löytävätkö Piret ja Madis, Irma ja Ilmar Niilin suistoalueelta edelleen hienon levähdyspaikan matkalla Etelä-Sudaniin? Vai onko hiekka jo peittänyt keitaan? Entä yrittävätkö Sudanin taistelijat syödä pitkän matkan tehneet linnut? Löytävätkö sääkset vielä entiset kalavetensä?

Suomi ehkä selviää vielä jonkin aikaa. Vettä on. Pohjavedet ehtivät suolaantua Salpausselän alueella teiden sulana pitämisen vuoksi. Mutta ehkä sitä voi puhdistaa? Vai voiko, joutuuko siihen käyttämään liikaa energiaa ja rahaa sen mukana?

Ilmastonmuutos näkyy säiden ääriolosuhteiden lisääntymisenä ensiksi. Meillä on ollut laskujeni mukaan neljä isompaa myrskyä loppusyksyllä 2013. Lumeton alue laajenee koska Atlantti on lämmennyt niin, että Venäjän talvi-ilmat eivät pääse tänne niin kuin ennen.

Siperiassa voi olla aivan hirvittävän kylmä. Suomen lämpötila on noussut parissakymmenessä vuodessa kaksi astetta, joka on paljon. Kasvit reagoivat siihen ensiksi. En ole ikinä nähnyt sammalta kasvavan keskellä talvea nuorten puiden kaarnan päällä. Tämä on ensimmäinen kerta. Nyt sataa, joet tulvivat latvavesillä.

Vuosi vaihtuu vetisessä säässä. Pohojanmaa tuluvii.

Miten mahtaa käydä syysviljojen? Huuhtoutuvat jokiin tai jos pakkaset tulevat, jäätyvät kuoliaiksi. Ilmastointiputkista kuulee ihmisten köhivän ja yskivän. Lapset jaksavat potkia palloa tuossa pihalla ja se on hyvä se.

Suurin osa jaksaa sentään käydä koulua. Koululla on muutakin merkitystä kuin vain työpaikan löytyminen sen myötä. Ihmiset voivat sivistyä, oppia tuntemaan ympäristönsä, ajatella maailmaa eri suuntaan kuin mitä vanhemmat ovat sen ajatelleet. Se suunta olisi parempi kuin mitä nyt luvataan. Siihen ei saa kulua liikaa aikaa. Muutoksen olisi pitänyt jo alkaa ja voi olla jo liian myöhäistä.

Parvekkeella pyörä palelee.

Tuoko Tuomas joulun?

Uutisia Suuren Veden läheltä tänä aamuna. Pojan setä eli miehen veli kirjoittaa että äiti ei enää jaksa kuulla eikä juuri puhuakaan. Hän on 95-vuotias.

Ilma on ollut talvinen siellä, ei juuri aurinkoa, massiivisia myrskyjä Tyyneltä mereltä, jotka tapaavat arktiset ilmamassat hyvin etelässä, Marseillen korkeudella. Siksi talvipäivän seisaus tuntuu.

Linkissä on tilanne nyt, 23.12., myrsky Oregonin rannikolla. Ja sitten Oregonin meri ja sitten tämä talvi, ja tosi-isot lokit.  Video Mickey O'Brien.

Vanhat ihmiset eivät oikein jaksa säiden äkillistä muutosta enää. Nuorempienkin luita kolottavat nopeat ilmanpaineiden muutokset.

Mutta oudosti alkaa valo muuttua täällä pohjoisessakin, puut muuttuvat vihertäviksi ja ruoho kellertää ja rusehtaa. Sataa. Ylihuomenna on jouluaatto.

Ajattelen Portlandia ja kirjaan tähän runon.

Tekemisiä Portlandissa

Mennä kävelylle Sandyn rantaan kun kuore nousee

juoda kirnupiimää Buttermilk Cornerissa

kävellä yli Hawthornen silla auton renkaiden laulaessa

ottaa kärryt Sellwoodiin kun kirsikat ovat kukassa

vaeltaa metsissä Council Crestin alapuolella, puumaja ylhäällä

        douglaskuusessa lähellä sairaanhoitajakoulua.

Katsella lintuja ja metsästää kasveja Sauvies'n saarella

        toukokuussa

viininvaahteranlehdet rinteillä St. John's Bridgen yllä syksyllä

kahlata Columbia-jokea hiekkasärkille saakka

Himalajan karhunvatukat sotkevat Bonnevillen lähetystornin

korkeajännitteisen teräsperustuksen – sormesi ovat tahraiset

mennä naimisiin Vancouverissa ilman päivän

katuma-aikaa.

Kuitata palkkashekit käteisenä Pastimen baarissa

olutta Ericksonilla, hampurilaiset Tic Tockissa.

Seurata oikeustalon, kaupungintalon, sanomalehtien,

radioiden, vankilan kapeita käytäviä.

Pysäköidä parkkitaloihin

auringonpolttamaa hiihtämistä

hytinää valtamerellä

seisoa sateessa.

(Gary Snyder: Loputtomat vuoret ja joet. Suom. J.K. Ihalainen (1996), Palladium-kirjat 2010)

Lukemista jouluksi

Radiosta kuulin että eivät ihmiset enää kuulu pitäjäseuroihin ja sitä myötä eivät myöskään lue joululehtiä. Muistan itse, kuinka hartaasti luettiin joulun aikana kaikki mahdollisia jouluksi tulevia lehtiä.

Niitä oli paljon. Tavalliset sanomalehdet julkaisivat paksuja joululukemistoja, joissa oli kertomuksia, runoja, esseitä, kritiikkejä – kaikki aivan vain sen takia, että lehdet eivät ilmestyneet joka päivä (ainakaan maalla) ja koska erityislehdet halusivat muistaa asianharrastajia kuluneesta vuodesta. Ja pyhät olivat pitkiä.

Isälle tuli esimerkiksi historiallinen aikakauslehti, joka oli täynnä mitä kummallisimpia tekstejä uusista historiantutkimuksen käänteistä. Erityisen innostunut olin pitkistä reportaaseista, joissa kerrottiin milloin missäkin päin maailmaa löytyneistä raunioista ja ankarissa olosuhteissa työskentelevistä arkeologeista. Pentti Saarikoski runoili sittemmin että ”Tule kuopasta ylös, arkeologi!” ja Muksut tekivät runoon sävelen.

Kai Saarikosken mielestä arkeologi on itse muuttunut muumioksi oltuaan ikuisuuden pimeässä kaivannossa. Vaikka runoilija itse kyllä oli varmasti lukenut paljon pölyisiä kirjoja ja pölyisiä kieliä, joista hän sitten suomensikin joitakin. Ainakin Odysseia on yläkerran kirjahyllyssäni, P.S.:n suomentama.

Isä oli opiskellut arkeologiaa ja ollut kaivamassa Pompeijia esiin yhden kesän ajan. Niinpä luin hänen kanssaan niitä sankarimatkailijoiden tarinoita. En ollut niinkään kiinnostunut pääsemään hänen mukaansa Pompeijiin, se on vain Italiassa, mutta sen sijaan Kaksoisvirtain maassa olisi ollut vaikka minkälaisia raunioita tutkittavana. Isä kyllä yritti. Mutta Unesco oli se taho joka kaivauksia silloin – ja varmaan vieläkin – rahoitti, eikä isää valittu kaivauksiin Kaksoisvirtainmaahan.

Nyt isä olisi taatusti ollut epätoivoinen Kaksoisvirtainmaan tilanteesta. Siellä on sodittu ties kuinka kauan eikä kukaan ole varmaan tarkistanut mitä kaikkea muinaisessa Niniven kaupungissa on jo tuhoutunut. Sodan alkuvaiheessa museot ryöstettiin järjestelmällisesti. Tuskin kaikkea siitä korvaamattomasta tavarasta on saatu enää takaisin.

Kaiken lisäksi Turkki otti ja patosi vuorilta alas syöksyvät vedet ja kahdesta virrasta, Eufratista ja Tigriksestä ei ole enää kastelemaan alangon viljelysmaita. Isä olisi miettinyt mistä hän ja hänen arkeologinperheensä saavat sitten enää sapuskaa. Enemmän vielä hän olisi huolestunut siitä, että siellä jo valmiina olleet ihmiset köyhtyvät ja kurjistuvat.

Äidille tuli Parnasso jonka joulunumero oli paksu kuin kirja. Lisäksi tuli Suomalainen Suomi, joka taitaa olla sama lehti kuin Kanava, mikäli sitä vielä julkaistaan. Suomalainen Suomi oli tylsä, mutta

Parnassossa oli lukemista pitkälle kevääseen.

Istuin juuri syömässä voileipää ja lukemassa entisen ammattiliittoni lehteä Meteliä. Se on teatterilaisten lehti, mutta liittoon kuuluu muitakin, esimerkiksi tanssijoita. Opiskelutoverini Marjo Kuusela, joka oli minua vuotta alemmalla kurssilla Tampereen yliopiston Draamastudiossa, käy lehdessä läpi tanssin maailmaa 1960-luvulta lähtien.

Siinä on huima kaari. En ole nähnyt hänen mainitsemiaan esityksiä kuin joitakin. Tampere ei ollut erityinen tanssikeskus. Meillä kävi Draamastudiossa opettamassa Ruth Matso, joka oli järjestänyt oppitunnit maanantaiaamuiksi. Koko liikuntatunteja harrastava porukka kiroili ajankohtaa, mutta kävi.

Ruth Matso joutui opettamaan suurinta osaa meistä kuin keitä tahansa opiskelijoita. Liikunnasta ei tietoakaan. Suurin osa meistä ei ollut asunut lähelläkään minkäänlaista tanssin opetusta, liikunnan opetus oli pesäpalloa ja hiihtoa. Radiosta kuulin että ehkä tanssijat saavat oman talon. Mutta se tulee olemaan tietenkin Helsingissä. Opiskelukaverini Marjo on varmaan tyytyväinen. Kyllä minäkin rakastan tanssia.

Eikä Draamastudiotakaan ole. Koulutuspolitiikka oli sellaista, että Helsingissä päätettiin ettei Pirkanmaalla tarvita omaa koulua, koska Helsinki pystyy vastaamaan koko maan tarpeeseen. En minä erityisesti Helsinkiin olisi halunnut koskaan, mutta varmaan siellä edelleen on töitä kaikenlaisille komeljanttareille. En tiedä mahtaako muualla olla.

Taidealan koulutus halutaan edelleen ajaa alas, koska niissä opiskelevat ihmiset eivät työllisty. Se on viime aikoina ollut tärkein asia. Työllistymistä halutaan, vaikka harvemmin kuvataiteilijalla on palkkatyöpaikka, ainakaan vakinainen sellainen. Yleissivistystä ei kannata tukea korkeakoulutuksessa, koska tekniikan ja talouden alueella luovista ajatuksista ei kuitenkaan olisi mitään käyttöä.

Tekniikka ja talouskaan eivät kannata, koska Nokiakin lopetti, vaikka kuinka vei tehtaita Kiinaan.

Lahden ja Kankaanpään kuvataideosastot lopetetaan. Niistä ei ole Suomelle mitään hyötyä ja Suomi on kriisissä. Olen miettinyt pääni puhki, miten kriisitietoisuuteen kasvetaan ilman että kaikki tulevat säikyiksi.

Kriisit tarkoittavat potkuja vähintään. Nyt potkuja tulee kuvataiteilijoille, jotka opettavat.

Isän suku on kotoisin Nurmosta. Nurmoo-seuran kustantama Nurmon joulu tuli muutama päivä sitten. Siinä on paljon lukemista ja lukemiset tuovat mieleen ne joulut mitkä olen viettänyt sukutalossa. Enää niitä jouluja ei tule. Suku meni poikki ja katki, kun vanhimmat kuolivat.

Olen katsellut vanhoja kuvia lehdessä, miettinyt keitä ne ihmiset olivat. Suunnilleen kaikki olivat sukua ennen. Muutama vuosi sitten olin viikon verran siellä entisessä yhteisessä talossa, pyöräilin kirkolle, katsastin kirjaston.

Kaupan jonossa tuli vanha täti sanomaan käsipäivää, sanoi asuvansa nyt kirkolla, mutta ennen siinä meitä lähellä. Olin yhtenä kysymysmerkkinä. Täti hymyili ja sanoi että ”Ekkös sinoo niitä luoman

varren flikkoja?”. Oli myönnettävä.

Sukunäölleen ei taida voida mitään. Tädit ovat sitä paitsi tarkkanäköisiä. Tämä on saattanut olla pikkuserkku tai kääpiöserkku kaiken lisäksi. Ja miksen minä kehdannut kysyä hänen nimeään?

Isänmaan kieli

Tämän jutun nimi voisi olla vaikka isänmaa. Mutta väistämättä tulen lukeneeksi maata kirjallisuuden silmin. Tai kirjallisen kulttuurin silmälasien läpi. Päätekijöitä ovat tietenkin kirjailijat ja heidän tuotantonsa.

Löytyi ihan alkajaisiksi runokin nimeltä Isänmaa, J.K. Ihalaisen ja Sándor Vályin esittämänä.

Sen voi kuulla täällä. Mutta sitten siellä Tampere-talossa oli Vaasasta henkilö, jota YLEn TV-selostaja itsenäisyyspäivänä kutsui ”aika vähän tunnetuksi kirjailijaksi”: Ralf Andtbacka. Hän oli LittFestin alkuaikoina järjestämässä Vaasan kaksikielisiä festareita. Selostajan ilmaisu oli mielenkiintoinen. Ehkä se johtuu siitä, että häntä ei ole suomennettu. Sen sijaan toinen Österbottenista kotoisin oleva, Peter Sandström, oli tunnetumpi koska häntä on suomennettu?

Kävin kirjastossa hakemassa Marko Tapion Arktinen hysteria I, osaa II ei kirjastosta löytynyt. Kirjastovirkailija ei ollut Marko Tapiosta koskaan kuullutkaan. Onko mahdollista että Marko Tapiota ei ole koskaan käännetty ruotsiksi? Kirjailijoiden tunnetuksi tuleminen taitaa olla vaikeaa maassa jossa on kaksi virallista kieltä. Yleisöjäkään ei ehkä löydy niin paljon kuin muuten voisi.

Siis koko valtakunnan määrässä, kirjakaupoista on tullut krääsäkauppaa eikä Suomalaisesta kirjakaupasta löydä hyviä kirjoja, vaikka kieli olisi oikeakin. Vain niitä joita kirjakauppias ajattelee tulevan myydyksi. Pokkareita ja dekkareita.

Vaasan ensimmäisiä LittFestejä luotsasi runoilija Ralf Andbacka. Muistan taiteiluni Tritonian tiedekirjastoon marraskuun jäätä pitkin alas. Kirjailijatkin olivat vähän ihmeissään että missä ovat. Ehkä Vaasassa ei kovin usein kokoonnuta muutenkaan. Tritonia oli kaunis ja uusi rakennus, melkein meren rannassa. Maarit Verronen oli läsnä ensimmäisissä festareissa ja rupesi puhumaan minun kanssani. Sittemmin kuulin että hän on Keskipohjanmaalta kotoisin.

Olin kirjoittanut jo silloin muutamasta Verrosen kirjasta. Pidin niistä. Mutta takaraivossa naksutti, että en esittele itseäni, hän saattaisi muistaa kirjoittamani, eikä kriitikon tarvitse olla tunnettu. Kirjailija sitä tarvitsee, tarpeen tulla luetuksi, koska mitä mieltä on muuten julkaista mitään.

Paneelikeskustelut olivat uuvuttavia. Kuulosti siltä että sekä järjestäjät että vieraat olivat valmistaneet puheenvuoroja eikä niissä ollut niin kutsuttuja irtiottoja. Keskusteluiden väliajalla pihalla matkalla ruokalaan oli keskustelua kirjailijoiden kanssa siitä, kumpi kirjallinen kieli, suomi vai ruotsi, selviävät tulevaisuuteen asti. Se oli niin kauan sitten, että kustannustalojen osto- ja myyntiliikennettä ei ollut vielä tapahtunut.

Tuskin oli kirjailijoita jotka olisivat menettäneet kustantajansa kesken kaiken. Siis ilman että heidän tekstinsä olisivat muuttuneet yhtäkkiä kelvottomiksi. Nyt heitä ilmeisesti jo on. Ja joka tapauksessa kirjailija-blogit ja varsinkin runoilijoiden ovat tulleet ilahduttavan monilukuisiksi. Minusta henkilökohtaisesti olisi mukavampaa lukea kaikkia kirjoja paperilta, mutta se ei ole enää mahdollista.

Yksi merkillisimmistä kirjailijakohtaloista on Hannu Helinin runoilijanura. Muistan lukeneeni ja ostaneenikin hänen kirjojaan kun hän oli nuorempi. Ei hän kovin paljon minua vanhempi ole, mutta on kuitenkin. Sitten hänen nimeään ei enää näkynyt lehdissä pitkään aikaan. Yhtäkkiä hän tuli vastaan runoblogissaan, joka on lukemisen arvoinen: Work in Progress. Runouden suhteen olen valitettavasti diletantti, luen, mutta niistä on vaikea puhua, pidän, mutta pitämystäni on vaikea perustella.

Helin on mielestäni hieno runoilija. En ymmärrä miksi hänen julkaistujakaan runojaan ei juuri edes arvostella enää. Tiedän kyllä että kriitikoita on potkittu urakalla ulos lehdistä, olen yksi heistä. Mutta en ole koskaan arvioinut runoutta, siis sanomalehdissä, kun en osaa. Se on henkilökohtainen ongelmani, josta edelleen yritän päästä eroon.

Ulkona marraskuun viimassa hytisevä kirjailijoiden ja kirjallisuuden ystävien epävirallinen paneeli ei päässyt täyteen yhteisymmärrykseen Suomen kirjallisuuden kielistä. Suomen kirjallisuudelle toivoimme lisää lukijoita Venäjän Karjalasta. Sittemmin on tullut se käsitys, että karjalaisuus alkaa olla menetetty identiteetti sielläpäin. Sitten ajateltiin että suomenruotsalainen kirjallisuus voisi saada lisää lukijoita Ruotsista. Joku väitti siihen, että ruotsalaiset eivät ymmärrä suomenruotsalaista kulttuuria eivätkä elämänpiiriä. Sitä samaa sanoi joskus Finlandia-palkintonsa aikoihin pohjalaisrunoilija Gösta Ågren.

Pienet kielet ovat varmasti vaikeuksissa. Kirjallisuus olisi tärkeä asia ihmisten identiteetin ylläpitäjänä, mutta lukevatko ihmiset edelleen?

Pääsin alun vaikeuden jälkeen vauhtiin Marko Tapion kirjan kanssa. Tänään sain käsiini myös kakkososan. Kirja on jäänyt minulta lukematta. Se on ilmestynyt vaellusvuosieni aikana eikä ole tullut jostain syystä eteeni aiemmin.

Koska Marko Tapio on jo kuollut, hänen kirjojaan ei tule enää ilmestymään. Hänen veljensä, kirjailija Harri Tapperkin jo kuoli. Samoin kuoli kolmas veli Kain Tapper, kuvanveistäjä. Tulin ajatelleeksi Harri Tapperin puhetta radiosta kuunnellessani miten noin lahjakas veljessarja on mahdollinen. Sitä on kai mahdoton selittää, luulisin että kolmasosa on perimää, kolmasosa ympäristöä ja viimeinen kolmasosa tuntematon tekijä.

Ehkä Arktinen hysteria kertoo minulle siitä jotain lisää. Ainakin tekstissä on koski ja muistan veljesten vastustaneen oman koskensa patoamista joskus 1970-luvulla. Vai mahtoiko se olla vielä myöhemmin? Mutta syy vastustukseen oli pätevä: veljekset menettäisivät luomiskykynsä, ellei koski ole talon vieressä. Oikeudessa sitä ei tietenkään hyväksytty.

Jääkuori ja torakka

Kummallista kyllä ihminen ei jähmety vaikka kaiken ulkona peittää jääkuori. Mielelläni silti tähän aikaan vuodesta panisin takkaan tulen ja istuisin jakkaralla tulen ääressä. Siinä voisi olla muitakin ihmisiä.

Sellaista kuuluu sieltä ja täältä että suomalaiset olisivat hyytymässä, mutta se on kai lähinnä politiikkaa. Pääsin liukkaalta jäältä turvaan hissiin ja sinne tuli mukaan afrikkalainen nainen. Puhui tottakai suomea. Hymyili kun sanoin että tulee talvi. Piti hissiä auki kun yritin saada ovea pysymään kepilläni. Sitten hän lähti kevyesti.

Hänen on täytynyt olla minua paljon nuorempi. Tai sitten hän on elänyt parempaa elämää. Ehkä hänellä on paljon lapsia ja se on saanut elämän tuntumaan joltakin kaukana kotoa.

Tai ehkä tämä on hänen kotimaansa. Toivon että tuntee olevansa kotonaan, helppoa se ei varmasti ole.

Olen pari päivää lukenut Nadine Gordimerin tarinakokoelmaa nimeltä Beethoven was one-sixteenth black (Beethoven oli 1/16-musta). Kun näin otsikon halusin sanoa kaikille lukijoille, että ihonväriltään mustien ihmisten perimään ei kuulu kuurous.

Sain kirjan loppuun viime yönä. Eilen oli peräti hilpeä tarina luettavana. Siinä kirjailija tekee kiivaasti töitä saadakseen valmiiksi tutkimuksen Kafkan päiväkirjoista valmiiksi. Kirjailijan nimeä ei mainittu, mutta varmaan hän olisi voinut olla etelä-afrikkalainen kirjailija. Eräänä aamuna hän istahtaa italialaisen näytöllä varustetun kirjoituskoneen ääreen, kun jokin saa hänet kiinnittämään katseensa näytölle. Liikkuiko siellä iso kirjain omia aikojaan? Kirjailija puhdisti silmälasinsa.

Musta ja kiiltävä jatkoi vaelteluaan näytöllä. Minulla oli aikoinaan ystävä, jolla oli Olivetti-niminen sähkökirjoituskone, jossa oli muutaman rivin näyttö. Olen kirjoittanut sillä pelillä vähän matkaa, joten tiedän että ylimääräisestä liikkeestä saattaa tulla jopa sydänkohtaus, jos se tulee äkkiarvaamatta. Ja jos on syventynyt kirjoittamiseensa. Elettiin aikaa ennen tietokoneita.

Silmälasit olivat kirkkaat. Ne tarkentuivat koppakuoriaiseen, jonka nimi on torakka. En usko että ne ovat Etelä-Afrikassa russakoita. Toisaalta en voi olla siitä varma, koska Gordimerin vanhemmat olivat latvianjuutalaisia ja muuttivat Etelä-Afrikkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Minulla on muistikuva, että maa olisi ollut silloin Venäjän vallan alla niin kuin Suomikin oli. Rus-sana kai viittaa punaiseen niin kuin karjalaisessa laulussa Ruskie neitsyt. Suomessa sanotaan ruskeata ruskeaksi eikä punaiseksi. En tunne baltti-kieliä. Mutta ne ovat kyllä indoeurooppalaisia kieliä toisin kuin viro ja suomi tai karjala. Tai liivi oli.

Setukaisilla on vielä omanlaisensa ugri-kieli, he elävät jossain lähellä Peipsijärveä. Venäjän raja on siinä aivan lähellä. Menee heidän maansa läpi, mutta rajariitaa ei ole sovittu. Minulla on C-kasetti jossain yläkerrassa, johon joku on äänittänyt setukaisten musiikkia. Kannessa on kuva vanhoista naisista värikkäät venäläistyyppiset vaatteet päällään. Mutta kaikkiaan: en ole ikinä tavannut elävää russakkaa, sen sijaan torakoita olen.

Ilmatiiviisti suljetun näytön sisällä oleva otus on englanniksi ”a roach” eli ”a cockroach”, ja niitä olen tavannut New Yorkissa kaikkialla missä olen ollut yötä. Ne olivat kiiltävän mustia. Kun sammutti valon, rupesi kuulumaan naps-naps, kun ne pudottautuivat katosta sängyn päälle.

Kirjailija risti otuksen tietysti Gregoriksi. Olisin itse varmaan alkanut viikon kuluessa jo samaistua Gregoriin, kenties olisin pienentänyt itseni aivan siihen näytölle ja ajatellut että teenpä sitten elämäntyöni näytöllä. Kirjailijan puhelimitse tavoittama ystävä, joka ei uskonut torakan olemassaoloon, sanoi kuitenkin kirjailijalle, että varokin ettei se muni sinne. Kirjailija sanoi että sen nimi on Gregor.

Kirjailija soitti vähän joka puolelle ja yritti saada apua. Kirjoituskoneen ohjekirja ei kertonut miten näytön saa puretuksi osiinsa. Kirjailijan nuori naapuri tuli hälytyksen saatuaan katsomaan, koska ei ollut mitenkään mahdollista että pienen näytön sisällä elää torakka. Nuori naapuri uskoi nähtyään. Joku toinen olisi varmasti vakuuttunut, että ei naapuri kirjailija ole, vaan jonkinlainen maagikko.

Naapuri löysi viimein pienen pienet ruuvimeisselit ja tongit ja muut työkalut optikon työhuoneesta, siis lainasi. Sitten hän alkoi ilman ohjekirjan apua purkaa näyttöä.

Tiedän että en saa panna tähän spoileria. En tiedä onko Gordimerin kirja suomennettu ja joka tapauksessa olen usein huomannut että novellikokoelma englanniksi ei välttämättä ole sama, siis sisällä samoja kertomuksia kuin suomeksi. Tämä opus on Bloomsbury-kustannustalon julkaisu vuodelta 2007. Gordimer on julkaissut paljon kertomuksia, samoin esseitä.

Toinen Afrikassa pitkään elänyt nobelisti, Doris Lessing, juuri kuoli. Hieno kirjailija mutta aivan erilainen kuin Afrikassa pysytellyt kollegansa. Gordimer on syntynyt vuonna 1923 ja siis täytti jo 90 vuotta. Tarinat kulkevat vuosikymmenestä toiseen vaivattomasti. Gordimer sai Nobel-palkintonsa 1991.

Tuli mieleen Kornei Tšukovskin kirjoittama runo Torakka. Sitä on esittänyt Radioateljee, mutta minulla on hämärä muistikuva jonkun ylioppilasteatterin tms. esitys samasta runosta. Joka tapauksessa olen ollut tietoinen venäläisen kirjallisuuden ja torakoiden yhdistelmästä jo kauan. Ehkä Nadine Gordimerin vanhemmat osasivat myös venäjää ja lukivat lapselleen runon?

Joka tapauksessa torakoiden olemassaolo on optimistinen asia. Ne ovat tiettävästi ainut hieman korkeammalla evoluution tikapuilla istuvia otuksia, joihin radioaktiivinen säteily ei juuri vaikuta. Ei ole pakko puhua kylmän sodan vuosien kauhun tasapainosta, voi vaikka ajatella Fukushiman ydinlaitosta, joka on nähtävästi epästabiili vielä aika kauan.

Elämää saattaa olla lopullisen kaaoksen jälkeen jossain muodossa. Sen pitäisi kai riittää meille? Ulkona myrskyää koko ajan. Kuljin mieheen nojaten lasinkirkkaiden jääteiden läpi kauppaan ja todistin uuden myrskyn tulon. Ellei uudelleen lämpene, ihmiset saavat pian luistella.

Unessa useasti

Teema toteutti uhkauksensa ja järjesti jo toistamiseen elokuvafestarit. Minä katsoin eilen kaksi elokuvaa, Jean-Pierre Melvillen Punainen ympyrä (Ranska 1970) ja Tomas Alfredsonin Tinker, Tailor, Soldier, Spy (Nimen suomennos on kehno, koska kyse ei ole lastenlorusta vaan shakkipöydän nappuloiden nimestä. Shakkia pelataan Suomessakin ja suomeksi!) (Britannia 2011). Olen nähnyt Punaisen ympyrän monta kertaa, koska se on kuulunut elokuvakerhojeni ohjelmaan.

Edit 25.11. Olin väärässä. Alfredsonin elokuvan käännös oli OK ja osuva, koska kyseessä onkin englanninkielinen loru! Live and learn! Kommentoija huomautti asiasta tuolla alempana. Kivaa että blogia luetaan!


John le Carren romaaniin perustuvaa leffaa en ole nähnyt elokuvateatterissa. Nyt television pieneltä ruudulta näytti siltä, että olisi ehkä kannattanut seurata tuleeko elokuva tänne. Olen lukenut kirjan (siis Tinker, Tailor, Soldier, Spy) englanniksi ajat sitten, mutta nyt eteen tuotu lähinnä lontoolainen maisema toi Le Carren monella tavalla eksistentialistiseen tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Minulla on useimmiten ja perustellusti ennakkoluuloinen lähestymistapa romaaneista tehtyihin filmatisointeihin. Oli kyllä hienoa että visualisointiin oli pantu aikaa ja vaivaa.


Hyvin erilaisia elokuvia. Edellis-iltana olin katsonut, nyt ensimmäistä kertaa televisiossa Lars von Trierin Melancholian, joka oli tällä toisella katsomalla muuttunut aivan erilaiseksi. Valkokangas on elokuvien näkemiseksi olennainen. Pieni elokuva vähensi visuaalisuuden tehoa ja lisäsi psykologisen draaman merkitystä, mikä ei ollut yhtään huono juttu.


Punainen ympyrä on tietenkin elokuvana aivan omaa luokkaansa. Siinä on ripaus Ranskan elokuvan uutta aaltoa ja samalla periranskalaista film noir-tyyppistä kerrontaa (jostain syystä Hollywood tuotti samansukuisia teoksia 1940-luvulla). Jo alusta voi tietää, että huonosti käy. Melvillen leffa on sukua myös neorealismille, koska sitä ei ole kiiltokuvattu millään tavalla. Se näkyy, että vallan vahtikoirat elävät eri maailmassa kuin ne jotka tekevät likaisen työn. Niin, ja olihan ensimmäinen suurtapaus (torstaina?) Teeman festareilla Rooma, avoin kaupunki, Roberto Rossellinin suurteos vuodelta 1945, neorealismin perusteoksia.


Rossellinin opus kulki myös mukanani kun kävin näyttämässä elokuvia pitkin pohjalaista maaseutua. Yksi kymmenistä, sadoista elokuvista, joita sai näytettäväksi 16-millisinä ja hirvittävän painavalla projektorilla: elokuvateatteri oli siinä kenelle vain, parhaaseen katseluaikaan, kaukana elokuvateattereista. Valkokangas oli ikuinen ongelma, joskus siitä selvittiin levittämällä lakana nuorisoseurantalon näyttämön lavasteiden kulmiin. Joku katsoja juoksi kotiinsa hakemaan valkoista lakanaa.

Olen ollut filmihullu niin kauan kuin muistan. Johtunee siitä, että kotona ei tietenkään ole 1950-luvulla ollut televisiota. Elokuvakerhoissa pidin huolen siitä, että katsojat saivat tietää ohjaajasta ja kustakin maasta, mielellään myös käsikirjoituksesta kaiken mahdollisen. Elokuvakerhojen liitto toimitti hyvää materiaalia ja kirjoittajat olivat suurimmalta osalta elokuvakriitikoita. Heitäkään ei enää juuri ole.


On mahdotonta suuntautua joidenkin tyhmien pisteiden mukaan, ne eivät sano elokuvasta mitään, korkeintaan vain yhden katsojan mielipiteen. Lehdet ovat unohtaneet että elokuvataide on edelleen olemassa ja typistäneet arviot yhdestä viiteen tai neljään tähteen. Sen lisäksi elokuvia mainostetaan tähtinäyttelijöiden mukaan.


Kun asuin Amerikassa, näyttelijäkultti pisti silmään heti. Piti etsiä tietoa lehdistä, elokuvateattereista, ystäviltä, joka paikasta, ennen kuin sai ohjaajan nimen tietoonsa. Löysin jokin aika sitten netistä pätkän Ingmar Bergmanin haastattelusta jossain amerikkalaisessa televisio-ohjelmassa. Bergman ärsyyntyi silminnähden kun haastattelija kysyi miten hän valitsee noin hienot näyttelijänsä.


Hän otti ja pamautti että Euroopassa ei ole tähtikultteja. On hyviä ja vähemmän hyviä elokuvia, joiden tie elokuvateattereihin on tavanomaisen monimutkainen, mutta hyvä elokuva syntyy ryhmätyöstä. Amerikkalainen haastattelija sekosi pasmoissaan. Ilmeisesti hän oli joku tärkeä henkilö myös, tai sitten on ollut kyse poliittisesta korrektiudesta, joka on levinnyt osin jo Eurooppaankin. Ad absurdum. Bergman on kyllä aivan oikeassa.


Elokuva on kallis väline, mutta ainakin Bergmanista voi sanoa sen, että hän luotti tarinakerrontaan. Ne ovat teräviä ja syviä ihmiskuvia ja kertomuksia siitä, miten ihmiset hioutuvat toisiaan vasten. Visuaalisesti todella hienoja, suuri osa kun on vielä mustavalkoisia.


Nyt on sunnuntai. Festarit jatkuvat vielä tänään. Silmät tulevat ehkä olemaan pysyvästi ristissä, niin kuin aikuiset lupasivat, kun vääntelin silmiäni. Jossain sadussa väitettiin että jäniksen silmät ovat ristissä. Vai oliko se suu?


Moni filmihullu miettii elokuvien ja unten samankaltaisuutta. Mutta näistä näkemistäni elokuvista ainakin Rooma, avoin kaupunki oli Elokuvakerhojen liiton aikaa sitten painetun selostuksen mukaan osin tehty silloin kun saksalaiset vielä miehittivät Roomaa ja että kameramiehellä olisi ollut kamera väljän takkinsa alla. Voi silti olla Roomassa elävä urbaani legenda.


Tarinan mukaan ensimmäinen venäläinen kosmonautti Juri Gagarin olisi satelliitissa ollut yhteydessä Maahan ja lähettänyt terveisiä Anna Magnanille. Hän kyllä oli todella hieno näyttelijä, eikä taatusti vain tähti. Tietysti hän oli Rooma-elokuvan päänäyttlijä, osaan ei olisi voinut toista kuvitella.


Rossellinin elokuva ei tunnu unelta ellei sitten painajaiselta. Sekä Italian fasisteista että Saksan kansallissosialisteista on tehty monta kirjaakin (terrorista yleensä esim. tämä kirja), jotka lähenevät Rossellinin kuvaamaa todellisuutta. Viimeisenä, eikä suinkaan vähimpänä, elokuvana tulisi yötä vasten Louis Bunuelin (ja hänen ystäviensä) ohjaama elokuva Kulta-aika (Espanja 1930). Täytyy varmaan toivoa, että elokuva jää Areenaan edes vähäksi aikaa.

Ulkona on kylmä, kadut ovat jäässä. Siksi televisio on juuri nyt tärkeä kapistus olemassa. Muuten sen voi useimmiten unohtaa.


Kiitos Teeman väelle ja lisää festareita!

Matti?

Päivät menevät pois itte edestänsä. En osaa kuvitella mitään niin tylsää ja typerää kuin huonosti suunnitellun ja suomennetun ohjekirjan lukemista. Oikeastaan olen jo vuosikymmenet miettinyt mistä firmat löytävätkin niin hirvittävän huonosti suomea osaavia ihmisiä.


Toisaalta kaikin osin juttu ei ole suomentajienkaan syytä. Suurin osa koneita tulee jostain muualta kuin Suomesta, esimerkiksi Japanista tai Kiinasta tai Etelä-Koreasta, joten alkuperäiskieleksi asettuu jonkinlainen omituinen englanti, paljon hankalampi kuin tietokonekieli.


Olen tietenkin niitä onnettomia jolle ei ole suotu ympärille (ainakaan tällä hetkellä) laumaa innostuneita nörttejä, jotka haluavat ehdottomasti kertoa minulle mikä on ensiö ja eriö jossain sähköisessä piirissä. Käsikirjoihin ei sisälly sanastoa.


En edes muista miten osuin käyttämään oikeata kameran osaa. Toimitus oli simppeli, mutta se halvatun ohje oli levitelty neljälle eri osalle kirjasta. Sitä paitsi teksti on tuhottoman pientä. Vielä tänään iltapäivällä silmiin ilmestyi migreeniä emuloiva kaari, joka jostain kumman syystä ei ollut sahalaita, vaan tammipelin pöydän muotoinen ja liikkuva, siis diagonaalisesti kaiken lisäksi.


Aina välillä tutkin erilaisista ”tietueista”, kuten lehdistä, www-sivuista, blogeista ja sensellaisista mitä tiedetään ihmisen muistista. Olen aivan varma että tammi-pöydän ilmestyminen näkökenttään tarkoittaa jotain, sillä täytyy olla yhteys johonkin aivojen arkisto-osaan. Kyseistä peliä en kyllä muista pelanneeni lukion jälkeen, jolloin minulla oli pari kaveria jotka rakastivat peliä.


Ystävät väittivät että jos opin tammea, niin opin sitten shakkiakin, kunhan saan jostain nappulat. Ei toiminut. Opin kyllä shakkinappuloiden liikkeen, että hevonen hyppää ensin kaksi sivuun ja sitten yhden eteenpäin tai toisinpäin (?), mutta asenteeni oli outo.


Pidin idioottimaisena vapaa-ajan huvittelumuotona keskiaikaisen sodankäynnin soveltamista lautapeliin. Olen ollut pasifisti niin kauan kun olen tiennyt mitä sana tarkoittaa ja todennäköisesti siis aina. Mutta hämmästyttävintä oli se ikävä tosiasia, että ensimmäisiä kertoja pelatessani ja hävitessäni jokaisen pelin, suutuin kuin pippuri. Shakki on ainut peli, joka on ikinä herättänyt minussa suoranaista vihamielisyyttä koko maailmaa kohtaan. Oletan maailman vihaamisen johtuneen siitä, että koen kärsineeni vääryyttä. Tunne on varmasti molemminpuolinen.


Vastapuoli, joku tyynesti hymyilevä nuorimies, väitti säännönmukaisesti että kyse on logiikasta. Käänsin tyypille selkäni ja sanoin että sitä samaa latinanopekin käytti. Että jos oppisin latinan oikein hyvin, niin minusta tulisi matemaatikko tai filosofi. Se niillä mustilla pelaava suostutteli takaisin laudan ääreen. Vetosi siihen että olen järkevä ihminen.


Aivot kuulemma toimivat enemmänkin tunnemuistina kuin rationaalisena sellaisena, mutta en ole ikinä oppinut kumpi on kumpi. Minulla on omat aivoni eikä jonkun muun. Tämä oli seuraava murskaava argumenttini, kun taas tapasin jonkun tyynenrauhallisen nuorenmiehen joka tahtoi pelata shakkia luentojen välissä. Taisi olla taidehistorian luento.


Eilen aloin miettiä vakavasti sellaista mahdollisuutta, että jos minulla olisi ollut matikan opena joku muu kuin sellainen, jonka mielestä tytöt eivät voi oppia matematiikkaa, niin olisin oppinut shakkia suuttumatta joka kerta ja sitä myötä olisi tullut tietämään mikä jossakin lieriössä on eriö tai ensiö, ja mistä se sähkö johdetaan sinne ja miten pystyn välttämään sen, että koko huusholli ei räjähdä. Maailma ei tapahdu sattumalta vaan väistämättä.


Sattui nimittäin niin että perjantain ja lauantain välisenä yönä lueksin MaddAddamia (ks. edellinen postaus), nyt kohti trilogian vääjäämätöntä loppua. Yksi esine oli mukana aina kaaokseen asti: pieni piispa-shakkinappula, joka oli ontto sisältä. En kerro mitä siellä sisällä oli, mutta sillä oli ratkaiseva merkitys sekä senhetkisen päähenkilön isä-suhteen selvittelyssä, että ihmiskunnan evoluutiossa, jota ehkä voisi kutsua hengissäsäilymiseksikin.


Kirjassa oli väliepisodi, jonka aikana pelattiin shakkia. Alkoi nukuttaa niin kuin aina, kun kirjailija luo keskelle vetävää tekstiä suvantokohdan. Tietenkin silloin aina pitää olla todella tarkka, koska shakinpelaajat viestivät toisilleen murahduksin, silmäyksin, pienin hymyin ja muilla tavoin, mitä he ovat tässä oikeasti tekemässä. Kirjailija sanoo jotain ja ihmiset menevät lankaan: eihän tässä ole mitään.


He siis eivät ole oikeasti pelaamassa shakkia, vaan kyse on paljon isommasta asiasta. Valpastuin hetkeksi, mutta olin jo lukenut kymmenisen sivua ja kello oli viisi aamulla. Tiesin että kissa herää pian paperin rapinaan ja tulee vaatimaan ruokaa.


Jos nousisin ylös, heräisin kokonaan. Tarvitsen paljon unta niin kuin kaikki pohjoisessa asuvat tarvitsevat talvisin. Muuten he eivät jaksa edes teekannullisen juotuaan selvittää kaoottisia ohjekirjoja, joita ilman vekottimia ei opi käyttämään. Olen varma siitä että en ole yksin ja uskallan käyttää me-muotoa.

Läpi kirjan ihmiset miettivät kuumeisesti miten voisivat olla jotain muuta. Sellaisesta on hyvin lyhyt askel eri eläinlajien väliseen kontaktiin. Kommunikaatio muuttuu helposti todelliseksi minkä tahansa eläimen kanssa. Olen nähnyt yhden nuorenmiehen soittavan nokkahuilua järven rannalla olevan ison kiven nokassa.


Kun kävelin hiljaa hänen taakseen, huomasin että kalat olivat rantavedessä ympyrässä hänen lähellään ja aivan hiljaa. Pikkukaloja. Mutta ne selvästi kuuntelivat.

Hitaudesta

Kun ei pääse kulkemaan kovaa vauhtia on tietenkin hidastettava. Hidas kulkeminen keppien kanssa puistoon asti – ja se on pitkä matka se – saa katsomaan aivan eri tavalla ruohoa, pudonneita lehtiä, miettimään oliko tuossa oksa viimeksi kesäkuussa kun menin ohi. Myrskyjä ei ole ollut.

En ole huomannut. Lammen rannalle on tasaisen lämpimänä kesänä kasvanut yhtäkkiä pensaikko, tuulipuuron värisiä kukkia niissä törröttää elokuussa. En nähnyt kukkia. Nyt ne ovat ruskeita, rusehtavia. Lampi on aivan hiljaa. Terijoen salavissa on vielä haaleaa vihreää jäljellä. Joka kerta salavat nähdessäni olen yhtä ihmeissäni siitä, että sieltä asti on tuotu nuo pajujen sukuun kuuluvat puut tänne. Täällä on joskus asunut ihmisiä, joilla on ollut silmää ympäristön kauneudelle. Lampi on siinä luonnostaan, entinen merenlahti.

Talviajan myötä tuli pimeys. Nyt sataa. Muutenkin pilvi peittää taivaan, emmekä ehkä näe pyrstötähteä joka on tässä kuussa tulossa auringon ympäri kuljettuaan tännepäin.

Uni katkeaa neljän viiden aikaan yöllä johonkin sellaiseen uneen, jonka tiedän toistuvan tai jatkuvan. Eivät ne ole painajaisia, vaan jotakin siihen suuntaan kuin saksan kielioppi: loputtomia samojen maisemien tyrkytystä, enkä minä ole niitä vailla. Saksan epäsäännölliset verbit olivat aikoinaan painajainen, mutta onneksi Suomi alkoi suuntautua englanninkieliseen maailmaan ja pääsin vaihtamaan vierasta kieltä. Osaan minä edelleen saksaa lukea, auttavasti.

Että aivot tyrkyttävät jotain, ja varsinkin maisemia, aivan kuin olisi autossa liikkeellä ja se liikkuisi liian nopeasti, ylinopeutta, siinä ei oikeastaan ole järkeä. Se saattaa tarkoittaa senkaltaista saarnaa jota nuoriso on aina vailla: kiiruhda hitaasti. Ei kannata hankkia kokemuksia kokemusten vuoksi, vaan siksi että siitä olisi kantamaan paljon myöhemmin elämässä. Miksi ne tulevat uniin? Unet ovat ehkä jäämässä television katsomisen alle? Televisio on varmaan tarkoitettu nuorille ihmisille ja isä sanoi aina: festina lente.

Enkä minä paljon katsokaan, ehkä kuitenkin enemmän kuin ennen. Kissa yleensä herättää öisin suden hetken aikaan, se kävelee tyynyn päältä, ohittaa kipeän käden, joka on tukeutunut tyynyyn sormet harallaan. Se käpertyy nukkumaan käsivarren ja polven jättämään kuoppaan. Tunnen sen hyrinän.

Silloin kun olin kipeämpi, kissa meni makaamaan käden tai polven päälle. Olin aika ällistynyt kun Margaret Atwoodin Oryx & Crake -trilogian viimeisessä osassa MaddAddam kerrottiin enimmäkseen vihreiden (osasivat vaihtaa väriä), ihmistä muistuttavien, ehkä sapiens-heimon alalajin, parantavan toisiaan ja myös ihmisiä, joihin he kaaoksen jälkeen tutustuivat uudelleen, hyrräämällä. Kun joku oli sairas, tämä ihmisten tekemä vihreä ihmislaji (joka syö ruohoa, eikä pidä pahalta haisevasta lihasta eikä tapa ketään eikä ole aggressiivinen) meni joukkona sairastuneen viereen ja alkoi hyrrätä kuin kokonainen kissalauma.

Atwoodin trilogia on fantasiaa, mutta tämä kohta on totta: mikään ei ole pitkinä kivun kuukausina ollut parempi kuin kissa. Olen aivan varma siitä että kun kissa silityksen jälkeen saa kehräyskoneensa käyntiin, se vaikuttaa tervehdyttävästi. Tämä on tietenkin kvasitiedettä, mutta koska tämä on anekdootti, niin se käy eräästä totuudesta. Täyttä empiriaa!

Olen lukenut jo MaddAddam-opuksenkin (ei suomennettu) puoleen väliin, aivan sitä ennen luin sitä edeltäneen osan nimeltä The Year of the Flood, jonka suomenkielistä nimeä en muista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun kerran aika lailla todistettavasti suomalaiset osaavat ulkomaankielistä parhaiten englantia, niin suhteellisen yksinkertaista kieltä käyttävä proosa on parasta lukea alkukielellä. En tiedä mikä on koulujen opetuksen taso tällä hetkellä, mutta oletan että nuoriso oppii englantia lisäksi televisiosta ja niistä kamalista nettipeleistä.

Kun Nobel-palkinnot jaettiin, oma veikkaukseni oli kolmen kanadalaisen sarja: Margaret Atwood, Alice Munro tai Michael Ondaatje. Munro voitti ja olen siitä oikein iloinen. Munro on novellistina samantyyppinen kertoja, tarkkasilmäinen näkijä, kuin kanadalais-amerikkalainen Annie Proulx. Jos nyt ihmiset ovat niin laiskoja kuin oletetaan, niin voivat he tietysti tutustua Proulx'n tuotantoon esimerkiksi katsomalla hänen novellistaan tehtyyn elokuvaan Brokeback Mountain. Lisää hyviä novelleja löytyy Ernest Hemingway'ltä tai juuri kuolleelta Elmore Leonardilta. Kaikki hyvää ja selvää englantia, kielen mestareita.

Tämä saattaa kuulostaa englannin puolestapuhumiselta. Mutta kyllä me olemme pääsemättömissä tällä erää anglo-vaikutteilta, ne tulevat kaikkialta ja englanti on ehdottomasti tämän ajan lingua franca, hyvässä ja huonossa. Kannatan Euroopan unionin yrityksiä puolustaa esimerkiksi eurooppalaista elokuvaa, ja toivon nimenomaan hyvää eurooppalaista elokuvaa, koska Hollywood työntää halpaa bulkkia tänne ihan miten paljon vain.

EU myöntää kääntäjille tukea, kun käännetään kirjoja Euroopan maiden kesken, siis kaunokirjoja. Yhtenä hyvänä esimerkkinä on tämä kirja, joka juuri ilmestyi.

Olen ajatellut Saksaa ja sen hirveätä historiaa, kahta maailmansotaa ja muuta, ja samoin kuin taatusti monet muut ihmiset miettinyt, oliko se totalitaristinen yhteiskunta jotenkin erityinen, olivatko ne saksalaiset erilaisia kuin esimerkiksi suomalaiset tai vaikka englantilaiset, jotka kuuluivat sitten sodan voittajiin. Suomalaisethan hävisivät, vaikka tunnetusti Stalin istui teloittamiensa ihmisten haudalla.

Atwoodin trilogia on dystopia, mutta se kertoo nyt näkyvissä olevasta todella suuresta muutoksesta. Siihen sisältyy ehkä myös uusi alku, mutta tuhon enteitä on näkyvissä enemmän. Tänään kuuntelin radiosta YLEn kirjeenvaihtajan raporttia Kongosta. Kuinka moni on seurannut osittain Ruandan kansanmurhasta lähtenyttä sotaa itäisessä Kongossa? Sitä on jatkunut jo 15 vuotta.

Ilmastonmuutos tuo mukanaan nälän ja sairaudet. Meilläkö keskiluokallakin on varaa kaikkiin mukavuuksiin? Tuskin kellään enää on varaa nykyiseen elintasoon tulevaisuudessa. Vielä vähemmän on varaa köyhien pudottamiseen pois kokonaan. Yhteiskunnassa on oltava tasapaino, edes johonkin mittaan. Muuten ei selvitä hengissä.

Statuspäivitys 2

Illansuussa alkoi sataa. Luin Lidia Tšukovskajan tarinakirjaa nimeltä Vajoaminen. Siellä jossain neuvostoliittolaisessa sanatoriossa ihmiset kamppailevat hyväksymisen ja hylkäämisen puolesta, lukevat Blokia ja Jeseniniä, ajattelevat mitä kaikkea voisi olla jos Stalin hyväksyisi. Mutta erikseen, kukin päänsä sisällä.


Ilmeisesti Pravdan liitännäisenä on julkaistu Literaturnaja Gazetaa, jossa on kritisoitu jälleen jotakin prosaistia tai runoilijaa. Silloin kriitikon sana on ollut Stalinin mielipiteen tulkintaa. Kirjailija saa tietää että hänen Aljosha-miehensä on ilmeisesti teloitettu. Joku kertoo sanatoriossa, että sitä tarkoittaa se, kun sanotaan että vanki ei saa kirjoittaa kirjeitä eikä ottaa niitä vastaan.


Olen lukenut Ilja Ehrenburgin muistelmia joskus kauan sitten ja ne ovat kirjahyllyssä, mutta nyt tulen ajatelleeksi, että hän on asunut niin paljon Neuvostoliiton ulkopuolella, että ei ole ehkä tiennyt kaikkea. Lidia T. kulkee ulkona, tekee pitkiä kävelylenkkejä. Paikan nimeä ei sanota, mutta kuvausa se kuulostaa aivan Suomelta: koivuja, pieniä ja isoja kuusia, sumua. Aika tuntuu keväältä, metsäpoluilla on liukasta ja sanatorion asiakkaat – suurin osa on joko lepäämässä tai työskentelemässä vailla arkipäivän meteliä tekstiensä kanssa – syövät, nukkuvat, kävelevät ulkona, puhuvat varoen toisilleen. Koskaan ei voi täysin antaa mennä ja jutella niin kuin ihmiset toisilleen juttelevat. Ei voi olla ihmisiksi.


Sitten sade alkoi kuulua peltikatossa. Se ei ylly rummutukseksi parvekkeen katolla, mutta pisaratkin kuuluvat. Sateella on rytmi. Se tulee joskus nopeaan, sitten hellittää. Rytmi on kuin kunnon atonaalista musiikkia, vaikka ei sitä ehkä atonaaliseksi voi kutsua, koska soundi siinä kuitenkin on.

Kuva: Ilmari Ackley

Myrskyä ei ole vielä ollut. Mutta tuulta kyllä, lehdet ovat päästäneet irti oksistaan. Ravinto on ehkä jo rungossa ja juurissa asti. Routaa ei ole täällä missään vielä. Autius alkaa näkyä maisemassa. Kuuntelen radiosta juttua kirjamessuilta. Jo toiset kirjamessut ovat menossa, äsken olivat Turun kirjamessut, nyt Helsingissä. Tietenkin Helsingistä tulee enemmän ohjelmaa.


Minusta on kesän ja syksyn aikana ruvennut tuntumaan siltä, että kirjallisuustoimittajat jopa YLEssä varovat sanomisiaan ja ennen kaikkea keskittyvät n.k. varmoihin nimiin. Uusia kirjoja tulee tuhottomasti syksyisin. Ei ole kovin paljon merkkejä joiden mukaan suunnistaa, koska kritiikkejä on aina vain vähemmän.


On vain huokaistava sitä, että meillä ei sentään ole terroria. Toivottavasti ei ikinä tulekaan. Julkaiseminen on halpaa. Mutta isot kustannustalot eivät mielellään ota esikoisia eivätkä varsinkaan runoilijoita. Luulen että kysymys on vain ekonomien laskelmista. Kaikkialla on säästettävä. Ja olen iloinen siitä että Lidia Tšukovskaja on mahtunut suomennoksena Into-kustantamon listalle. Se tosin on pieni kustantamo. Pienillä on varaa julkaista ei-kaupallista kirjallisuutta.


Lehdissä on puhetta kirjoista. Maa peittyy kaikenvärisistä lehdistä, mökillä ne alkavat olla ruskeita. Autius lehtipuissa, kuten laulussa sanotaan.


Joskus illalla kahdeksan aikoihin tätä normaaliaikaa alkoi levitä tieto siitä, että Lou Reed on kuollut. Hän sai uuden maksan toukokuussa. Kuolemasta ilmoitti Rolling Stone-lehti, amerikkalainen. Lou Reed on ollut yksi suosikkimuusikoistani jo 60-luvulta asti. Hän löysi elämänkumppanikseen toisen hienon muusikon, Laurie Andersonin, ja kaksikko kävi keikalla Helsingissä nelisen vuotta sitten. Ajattelin että ei kumppanuus katso ikää niin kuin ei rakkauskaan.


Pidän eniten Lou Reedin älppäristä New York. Se kuulostaa hyvin paljon New Yorkilta. Mutta en löytänyt lyhyellä vilkaisemisella sitä. Tämäkin on hyvä: Velvet Undergroundin Banaani-älppärillä aikoinaan julkaistu ja Nicon alunperin esittämä Sunday Morning, joka aloittaa levyn. Lou Reedin esittämänä siitä tulee aivan erilainen biisi, oikeastaan parempikin. Nico on jo kuollut vuosia sitten.

Kuva: Ilmari Ackley

Että jaksaakin sataa. Säätiedotuksessa luvataan ylihuomiseksi myrskyä. Vuodenaika vaihtuu.

Statuspäivitys?

Ehdottomasti vastoin blogikirjoittelun luontoa: tapahtumapäivitys. Tai kuka sen on määrännyt?


Pääsin ulos pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Ystävät toivat ja veivät. Lasse selitti kuvataiteilijan olemusta: tiedätte tuon poninhäntäisen kaverin joka kulkee kilpapyörällä paikasta toiseen, työhuoneelle, opettamaan, sateessa ja lumisateessa. Näyttelyn pitäjä Leo kertoi kuvien taustasta. On ilmennyt että Helena ei ikinä ollutkaan Troijassa, vaan Egyptissä. Jostain syystä sota oli kuitenkin välttämättömyys niin kuin se aina on.


Siitä sai alkunsa kuvien virta. Mutta onneksi jokaisella katsojalla on oma valta päättää mistä kuvissa on kysymys.


Mutta kun kuvat ovat mustia seiniä vasten, järjestyksessä, aivan rauhassa, voi nojautua taaksepäin ja katsoa ja Leo tulee viereen. Salamat välkkyvät.

Kuva: Pirketta Levón (rajaus blogin kirjoittajan), paikka Black Wall Gallery, Vaasa

Ilta pimenee nopeasti. Nyt olemme kotona, aivan rauhassa. Olen juonut kupillisen Taivaallisen Harmonian teetä ja alkaa nukuttaa. Epäilemättä huomenaamulla isäntä lähtee pitkälle pyörälenkille, käy katsomassa galleriaa vielä kerran. Kaikki on paikalla ja taulujen lainaustoimistokin on työn alla ja Antti ottaa vastaan puheluja.


Oli hieno pieni juhla. Siihen oli syytä. Työtä ensin paljon ja sitten kokonaisuus on valmis, otos kymmenistä variaatioista, tarina jota on luettava. Tai vaihtoehtoisesti yksittäisiä räjähdyksiä, kipua ja pakoa, niin kuin joku jo tulkitsi.


Kukaan ei määrää näkemisen suuntaa eikä sisältöä. Mutta tässä vielä pääosassa olevia kaksi, eli tauluja:

Leo Ackley: Kassandra VI, hiili, 2012

Leo Ackley: Kassandra VIII, hiili, 2012

Linnut, linnut

Ei ole ollut juuri pakkasöitä vielä. Eilisilta oli kirkas, mutta ei tuullut. En olisi tajunnut pakkasta vaikka sitä olisi ollutkin. Mutta tähän aikaan vuodesta tuuli lämmittää ilman. Vaikka sitten tuulisi Jäämereltä.


Maa on lämmin, samoin Itämeri. Tässä Merenkurkussa on aika vähän vettä, enemmän kiviä. Eilen illalla pari talitinttiä tuli koputtelemaan parvekkeen ikkunaa. Ne tekevät niin joka syksy. Yleensä ne koputtavat ennen kylmiä. Tietävät ennen kuin ihmiset milloin ilma on muuttumassa.


On jo viikkoja siitä kun viimeiset isojen lintujen aurat menivät tästä ohi. Toivon että talitintit eivät ole oppineet tyhmää tapaa huvittaa itseään pelkästään syömällä, mutta talipallot vein tuonne alhaalla olevan puun oksalle. Kammottavaa jos tulen opettaneeksi tintit bulimikoiksi. Pullasorsathan meillä jo ovat keskuudessamme. On niitä lihavia pulujakin.

Jatkuvasti kuulen mielessäni käskyn olla ajattelematta eläimiä ihmisinä. Antropomorfointi on hirveän raskas rikos. Lajien välillä pitää olla ero. Voin puhista itsekseni, kenen määräyksestä muka, mutta sitä en voi sanoa ihmisille päin naamaa, koska tuntuu siltä että jok'ikinen on lukenut täydet kurssit biologiaa lukiossa ainakin, paitsi minä. Minä en tiedä lukion valinnaisista kursseista kuin kieli- ja matikkalinjan, biologia kuului matikan puolelle.


En ollut hyvä kielissäkään, niin että aivan turha se jako oli kohdallani. Olisin voinut pitää klassillisesta lyseosta, mutta kun niihin ei tyttöjä otettu, niin osakseni jäi jotakuinkin alituinen kouluinho.


Muistan ajatelleeni kaipaavasti menetettyä maailmaa viimeistään silloin kun luin Maarit Verrosen novellikirjaa Keihäslintu (2004), mutta jo kauan ennen kirjan lukemista olin oppinut juuttumaan television ääreen lauantai-iltaisiin joskus klo 18-19 aikoihin, luonto-ohjelman ääreen. Verronen on opiskellut luonnontieteitä ennen kuin hän päätyi kirjailijaksi. Kirjoista olen ajatellut, että ei ehkä ole ollut kaukana se, että hän olisi ruvennut kirjoittamaan luonnosta, tähdistä vaikka. Hänen fiktionsa on kaiken aikaa hyvin lähellä kaikkea sellaista todellisuutta, jota minäkin katson.


Keihäslintu on jo sukupuuttoon kuollut lintu. Novellissa lintua miettivä nuori nainen kuvittelee linnun sanovan ”auk” tai ”auug”. Linnun ornitologinen nimi suomeksi on siivetönruokki ja se tapettiin sukupuuttoon höyhenten vuoksi. Se ei päässyt karkuun tappajiaan. Ihmiset saivat höyhentyynynsä. Kun keihäslinnun taru oli lopussa, päässä rupesi soimaan ”siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan”.


Muistan vieläkin tarinan lukemisen. Kyyneleet tulivat silmiin. Oli mahdotonta hyväksyä sellaista julmuutta. Mutta ihmiset tappoivat sen sukupuuttoon ihan yhtä lailla kun nyt ovat tappamassa itseään ilmaston avulla. Tai kaikki eivät ehkä olisi valmiita tappamaan itseään, vaikuttaa enemmänkin siltä, että suurin osa ihmisistä ei ole oman ennenaikaisen kuolemansa suhteen äänivaltainen lainkaan.


Mutta linnut. Tiedän että kohta on talvi. Se voi olla kylmä tai vähemmän kylmä, mutta kyllä se ainakin vielä tulee. Olen jostain lukenut, että magneettinen napa siirtyy koko ajan ja joskus Suomessa on ollut lähes trooppinen ilmasto. Muistaakseni se oli Eem-meren aikaan. Jääkausi saattaa alkaa siitä, että maapallon pyörimisrytmi menee vähän sekaisin ja se surraa muutaman kierroksen todella lujaa tai hidastaa huomattavasti: yhtäkkiä massoittain lajeja kuolee sukupuuttoon.


Moderni homo sapiens on kyllä kestänyt ainakin yhden jääkauden. Ihmisen historiaa joudutaan aina ajoittamaan uudelleen, kun h. sapiensin jäänteitä tulee näkyville huomattavasti ennen tiedettyä aikaisemmalta ajalta. Homo heidelbergiensis, neandertalis ja sapiens vaikuttavat serkuilta, vaikka eivät ihan ole. Ja sitten ajattelen niitä lintuja.

Jukatanin niemimaan asteroidin tai meteorin putoamiseen päätyi isojen dinosaurusten aika. Lukuunottamatta yhtä haaraa, joista linnut kehittyivät. Muistan erityisen hyvin tapaamisen yhden dinosaurus-lauman kanssa. Se tuijotti minua synkän tarkkaavaisesti korkeiden mäntyjen latvasta.


Korpit olivat kokoontuneet keskustellakseen ajankohtaisista asioista. Oli kevättalvi. Olin pikkuflikka enkä ollut ikinä nähnyt korppeja ennen. Raakuin niille tervehdykseksi. Ne käänsivät kaikki katseensa minua kohtaan. Laskin että ainakin niitä oli kymmenen ja ehkä lisääkin.


Männyt olivat tienhaarassa joista toinen johti suoraan mutkaiselle päätielle 66 ja toinen seuraavaan kylään. Peräännyin puiden alta pari askelta ja sanoin ihan hiljaa että ”en minä sitä tarkoittanut”. Linnut eivät vastanneet vaan katsoivat kohti.


Tätini oli kulkemassa kiivaasti ohi matkalla navettaan katsomaan mahdollista lehmän poikimista, jota oli odotettu hartaasti jo yli päivän. Ajattelin että nuo linnut eivät tahdo puhua kanssani, niistä ei ole leikkikavereiksi.


Täti tarrasi minua käsivarresta ja nujuutti navettaan asti, pesi käteni ja pani huivin päähäni. Täti oli vihainen. ”Etköhän opi säikyttelemättä minua”, se torui. Katsoin tädin suurentuneita silmiä. ”Mitä”, minä kysyin. ”Ekkö sinoo ennen korppia nähäny”, se tivasi.


Sitten se istutti eteensä saunalavitsalle ja selitti että yleensä ne syövät kyllä kuolleita elukoita, mutta nyt ne olivat nähneet pienen tytön. ”Ja sinusta ei jää kuin märkä läntti”, se sanoi. Se väitti että korpit veisivät kuolleet luuni pesiinsä. Luut pitäisivät pesää kasassa kuin kurkihirret. Minusta tulisi kurjen hirsi. Siis korpin hirsi. Korppihirsi.


Mentiin navettaan katsomaan kiljuvaa lehmää. Sen häntä sojotti ylhäällä. Täti katsoi minua, sitten se yhtäkkiä kääntyi, sanoi, oikein huusi lujaa, että ”Ulos täältä, mene hakemaan äitee!”. Minä juoksin ohi lutin ja liiverin ja pelkäsin joka askeleella että nyt tulee ensimmäinen korppi ja toinen ja minut lennätetään pois.

Kuin ruusu

Isä lausui äidille sen syntymäpäivänä juhlallisesti että Du bist wie eine Blume, so schön und holz und rein. Taisi olla Heinrich Heinen runo. Saksaa luettiin ja sitä opiskeltiin kotonakin, vaikka latina oli tärkein ja siitä johtuva historia.


Ellei näe taakseen, ei näe sivuilleen eikä eteensäkään. Itseään isä piti lähinnä kaktuksena. Äiti ilvehti ettäkö oikein yön kuningatar.


Luin Rosa Liksomin kirjan ja tulin ajatelleeksi Heinen puhtaan kukan ajatusta. Ja kukat liitetään naisiin. Niin kuin ruusu. Olen tullut ehkä lukeneeksi Rosa Liksomin oman nimen mutta en muista sitä. Eikä sillä ole väliäkään, muistan hänet pukeutuneena sotilaaksi joskus ehkä 80-luvulla, aurinkolasit päässä, piilossa. Sen tiedän että hän on kotoisin alunperin Lapista ja osaa puhua hoon päältä. Se on erilaista h-kirjaimen liittämistä kuin Pohjanmaalla.


Kirja Hytti nro 6 sai Finlandia-palkinnon vuonna 2011. En ole ehtinyt lukea sitä aiemmin, nyt polvi ja sääriluu yrittävät selvästi torjua ruuveja ja titaanilevyä ja käveleminen on hankalaa. Siellä hermostossa käy hirveä kuhina, kun hermot rakentavat itselleen uusia ratoja. Sitä paitsi on tullut syksy ja on lupa lukea.


Olen pitänyt Liksomin kirjoista aina. Etenkin niistä lyhyistä proosanpätkistä. Kun Liksom julkaisi ensimmäisiä niistä, kriitikot ja suomenopet keskustelivat kiivaasti, mitä lajia kirjallisuutta nämä nyt ovat. Jossain määrin lyhytproosan käsite tuli meriteeraamaan juuri näitä Liksomin ensimmäisiä kirjoja. Pari minulla on hyllyssä yläkerrassa, yhden nimi oli muistaakseni Bama lama, joka vaikutti sitaatilta Arto Mellerin näytelmästä Kohtaaminen Mr. Evergreenin kanssa. Ryhmäteatterin esityksessä Bama Lama lauletaan ja joukolla: Mister Evergreen, on aika päästää sisään Mister Bama Lama. En päässyt selville siitä keitä nämä henkilöt olivat, paitsi että hyvin mielikuvituksellisia otuksia.


Liksomin lyhytproosa vaihtoi aihetta sivu sivulta, melkein. Niissä oli ällistyttäviä ja kauhistuttaviakin asioita. Ei kuitenkaan ilmeisesti niin pahoja etteivätkö lukion suomen opettajat olisi määränneet oppilaita niitä lukemaan. Suuri osa tarinoista sijoittui Lappiin. Muistan miettineeni perustuuko kuuluisa Lapin lumo näihin outoihin ihmisiin, jotka tuntuivat tekevän ihan mitä huvittaa. Mutta oli niissä iso annos tragediaa mukana.


En ryntäile hankkimaan itselleni kirjoja, jotka ovat saaneet palkintoja. Yritän pysytellä lukemisissani eri genrien laitamilla, myyntiluvut ja palkinnot eivät merkitse paljonkaan, aihe ja mahdollisesti kirjailijan nimi kyllä.


Hytti nro 6 hämmästytti pitkällä proosalla. Siinä oli kokonainen tarina. Suomalainen tyttö ja venäläinen mies matkustavat Siperian halki junalla, ensin Habarovskiin ja sitten sieltä Ulan Batoriin. Tapahtumat sijoittuvat jälkistalinistiseen aikaan. Paljon Stalinista puhutaan, mutta mitään selvää aikajanaa ei tässä ole.


Tärkein on suomalaisen opiskelijatytön ja keski-ikäisen, suhteellisen ränsistyneen juopon venäläismiehen kohtaaminen. Luin jostakin kirja-arviosta, että henkilöt tarkoittaisivat Neuvostoliiton (karhu) ja Suomen (nuori neito) suhteita. Saahan sen niinkin lukea.


Mutta ihmiset ovat aivan hyvin saattaneet olla olemassa. Juoppo venäläinen mies käy läpi erittäin perusteellisesti naisasiansa. Joskus vuosi pari sitten luin tunnetun venäläisen mieskirjailijan teoksen nimeltä Miehet, mutta en muista kirjailijan nimeä (eikä netistä ollut apua). Hän ei ole nuoria neroja, vaan vanhemman polven kirjailija, joka on jopa saanut julkaista Neuvostoliitossa järjestelmää vinosti katsovia teoksia. Kaikki kirjailijat eivät olleet pimennossa.

Joka tapauksessa tuo opus oli vahvasti mielessä kun luin Liksomin rakentaman venäläismiehen repliikkejä. Naisista se mies puhui ja joi viinaa päälle. Tyttö ei puhunut mitään, vaan piirsi. Mongolian rajalla tytöltä vietiin piirustuslehtiö, mutta sen veivät venäläiset, sitten kun päästiin Mongolian tullin luo, ne tullimiehet palauttivat lehtiön. Ei tietenkään selityksiä.


Liksom kuljettaa mukanaan kaikkea absurdia mikä liittyi reaalisosialistiseen elämään: tavaroista tyhjät kaupat, raunioituvat talot, hoitamaton yhteiskunta kaikin tavoin. Nehän ovat kliseitä tavallaan. Tytön mieltä kirjassa luetaan erikseen, ei puhuttuna, mutta ajatuksissa on Moskova ja sen jollain lailla järjestäytyneempi maailma kuin mitä näkyy junan ikkunasta Siperiassa.


Varmasti luen kirjaa eri tavalla kuin ihminen, joka ei ole elänyt suurinta osaa elämästään Neuvostoliiton naapurissa. YLEn Elävässä arkistossa on paljon taltioituja lähetyksia Neuvostoliiton ajoilta. Aikaa on kulunut jo niin paljon, että suuri osa suomalaisesta puheesta kuulostaa eksoottiselta. Kaikissa elämän käänteissä Neuvostoliitto otettiin huomioon.


Suomessa oli silloin noin puolet Eduskunnan jäsenistöstä vasemmistolaisia, kuten opimme eilisen Helsingin Sanomista. Ehkä Liksom on kirjoittanut päiväkirjaa joltakin Neuvostoliiton matkaltaan. Paljon suomalaisia opiskeli siellä vielä 1980-luvun alussakin. Heiltä Suomessa opiskelevat kuulivat miten hienoa/kamalaa Neuvostoliitossa oli.

Hölmistyttää yhtäkkiä mennä kauas taaksepäin ajassa, vaikka Neuvostoliitto loppui vasta 1991. Ei siitä ole niin hirveästi aikaa. Tuntuu että Suomi ainakin on ottanut hirmuisen loikan aivan eri suuntaan. En ole varma siitä mihin suuntaan, koska sen romahduksen jälkeen isolla osalla väestöä on ollut lama niskassaan ja köyhtyminen on totta.


On ruvettava kyselemään maassa nyt käyviltä, työtä tekeviltä ja opiskelijoilta, millaista on nyt Siperiassa. Mongoliasta en muista kuulleeni hiiskaustakaan aikoihin. Venäläistä nykykirjallisuutta pitäisi saada enemmän. Se vähä mitä olen onnistunut lukemaan, on ollut lukemisen arvoista.


En tiedä kuinka paljon politiikka enää nykyään vaikuttaa ihmisen väliseen kanssakäymiseen. Ehkä ei mitään. Liksomin tarina oli ehyt ja kokonainen, ei konstailuja, romaani. Jos romaani on julkaistu venäjäksi, mitähän lukijat ovat siitä ajatelleet? Ehkä se on heillekin mennyttä maailmaa?

Oikeasta ja väärästä

En ole kauhean hyvä saarnaamisessa. Mutta jollain lailla varmaan on perusteltua puhua oikeasta ja väärästä erään suomalaisen ruhtinaan ja suomalaisten veropakolaisten suhteen.

Olen selvillä siitä että vastaus on hyvin yksinkertainen: rahalla ei ole isänmaata. Missään ei ole koskaan voittanut vielä demokratia, joka takaisi ehdottomasti kaikille ihmisoikeudet. Kun vastaus tähän myös on ilmeinen: ihmiset nyt ovat niin raadollisia, niin tähän voi tietenkin sanoa, että on kummallista, että nimenomaisesti ahneus on sitten se raadonhajuinen ominaisuus, jota on kunnioitettava.

Ajatus yhteisestä  köyhästä ja kunniallisesta kansasta on aika varmasti haaveellista höpötystä ja seurausta poliittisesta kampanjasta siihen tai tähän suuntaan. Politiikka taas on likaisten käsien puuhaa.

Hallitukset haistelevat aina tuulia. Paras tilanne hallituksella on silloin, kun kulttuuriin hiipii yksilöllisyyden vaatimus. Kansalaiset jäävät tuijottamaan omaa napaansa. Se osa joka ei siihen pysty, vaan hortoilee eestaas eikä ymmärrä että on ylväs yksilö, joutuu joron jäljille ja jää sinne.

Teatterin opiskelun ohella kiinnostuin välittömästi yliopistoon päästyäni sosiaalipsykologiasta. Se johtui siitä että olin aina ihmetellyt miksi aikuiset käyttäytyvät niin kummallisesti ja tempoilevat ja ovat ristiriidassa itsensä kanssa toisten samanmielisten kanssa eikä mistään tule ikinä valmista.

Aivan kuin päämäärä puuttuisi.

Muistan hyvin kun Tampereen yliopiston Draamastudiossa näytettiin Bertolt Brechtin Itä-Berliinissä sijaitsevassa teatterissa esitetty filmatisoitu Äiti Peloton, Mutter Courage. Se oli hieno esitys. Vaikka olin katsonut teatteria säännöllisesti 8-vuotiaasta asti, en ollut koskaan nähnyt niin pelkistettyä kuvaa sodasta ja siitä, mitä se tekee ihmisille.

En tiedä onko tuo Theater am Shiffbauerdamm vielä olemassa. Se sijaitsi muinaisessa DDR:ssä, Saksan demokraattisessa tasavallassa, kuten se taidettiin suomentaa. En ole koskaan käynyt siellä, joten kolmiulotteisen esityksen kokemus jäi uupumaan. Sillä on tottakai merkitystä. Mutta Äiti Peloton oli elokuvattu niin että kolmiulotteisuuden illuusio syntyi hienosta valaistuksesta.

Muistaakseni sitten vuonna 1967 löysin Tukholmassa kesätöissä ollessani Gamla Stanista pikkuisen levykaupan jossa oli vuonna 1931 tehty levy nimeltä Dreigroschenopera, eli Kolmen pennin ooppera. Ostin levyn heti, tunsin sanat, koska olin lukenut näytelmän saksaksi.

Levy päätyi matkalaukussani Amerikkaan, jossa päädyin ällistyttämään rockin kyllästämän ystäväpiirin saksalaistyyppisellä schlagerilla. Kukaan ei tietenkään osannut saksaa, joten yritin parhaani mukaan kääntää sitä kehnolle englannilleni.

Törmäsin lopulta jossain pitkäksi venyneessä Vietnamin sodan vastaisessa kokouksessa vanhaan wobblie-kaveriin Samiin. Sam oli siis oikein tosivanha ja joutunut jo aikoinaan McCarthyn komitean hampaisiin. Menin käymään hänen kotonaan levy mukanani.

Sam sattui osaamaan saksaa, en tiedä oliko hän juutalaispakolainen Natsi-Saksasta vai olivatko hänen vanhempansa, mutta vaimonsa kanssa hän puhui saksaa. Hän pyysi levyä lainaksi, minä annoin.

Kun olin sitten lähdössä pois maasta ja tulossa kotiin, unohdin koko levyn. Pitkällä kotimatkalla ajattelin sitten, että levy oli hänelle hyvin tärkeä.

Tänään löysin levytyksen vuodelta 1930 YouTubesta. Se on selvästi rahisevampi kuin omani oli, mutta hyvin tunnistettavia ovat sekä Puukko-Mackie että Lotte Lenyan esittämä Merirosvo-Jenny. Se on selvästi eri äänitys kyllä.

Kun kuuntelin sitä nyt uudestaan melkein 50 vuoden päästä, niin ajattelin että henkilöt ja tapahtumat ovat hyvinkin tätä päivää. Kurt Weill on säveltänyt oopperan ja Theo Mackebenin orkesteri soittaa. Paljon puhaltimia, marsseja, musiikki samanlaista kuin esimerkiksi Sinisessä enkelissä, jos muistatte.

Mietiskelin sitä, että vuodesta 1930 oli aikaa enää kolme vuotta sitten, kun kansallissosialistisen puolueen jäsen Adolf Hitler valittiin Saksan valtakunnankansleriksi. Weill ja Brecht pakenivat Amerikkaan.

Kolmenpennin ooppera, tai oikeastaan Kerjäläisromaani, puolestaan kyllä löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista.

Entä pohjavesi?

Kaksi kiinanruusua poksahti kuin syksyn viime kukkarukat. Irlantilainen kansanlaulu rupesi soimaan päässä. Nyt kukat jo kuihtuvat, mutta hyvin hitaasti. Puu, paremminkin oikea pensas, on juoppo, sille pitää olla kaatamassa jatkuvasti vettä, muuten se alkaa nuokkua. Sain nuppuisen alun joskus ajat sitten, oikeusaputoimistosta.


Hyväntuulinen ja mukava vastaanottovirkailija kertoi yksilön juomistaipumuksesta. Kaupungissa on vielä vettä, vaikka pohjavesi on ollut jo kauan hyvin syvällä. Kaupungilla kävellessä tulee aina välillä pelko että jos sattuu putoamaan kuoppaan.


En ole hydrologi, joten en tiedä syvyydessä vellovista vesistä kovinkaan paljon. Mutta puistokadulla on vanha kaivon paikka, siinä on katos. Alkuperäisasukkaalta olen kuullut olettamuksen että kaivo on lopetettu joskus isoisovanhempien aikaan, joten vettä ei ole.


Vesi on taatusti uurtanut uomia siihen väliin, ei se kaikki kalliota ole. Jos siis maa antaa myöten, sinne sitä sitten putoaa. Maa avautuu, näyttää hampaansa ja syö suuhunsa.


Pohjavesiongelmaan keksittiin semmoinen ratkaisu, että ruvettiin käyttämään lammen avulla puhdistettua pintavettä mereen juoksevasta joesta. Jokeen puolestaan on rakennettu useampia voimalaitoksia. Voimalaitokset hiertävät altaineen sedimenttejä ja veteen liukenee raskasmetalleja. Kun muutin joen varteen, varoitettiin veden mutageenisyydestä. Sitä ei saisi juottaa ainakaan lapsille.


Ilmoituksesta on jo melkein 30 vuotta, eikä aiheesta enää ole ilmestynyt ultimaatumeita. Silloin oletettiin että vatsa- ja suolistosyövät ainakin lisääntyvät. Tilastoja ei ilmesty lehdissä. Niitä ei näy myöskään terveyskeskusten tai sairaaloiden ilmoitustauluilla.


Dystopioita ei oikeastaan kannata kirjoittaa, koska tulevaisuus on jo täällä. Mutta luin juuri yhden, Margaret Atwoodin trilogian keskimmäisen osan, The Year of the Flood. Siinä puutarhurit yrittävät pitää mehiläisiäkin hengissä ja pitää pientä osaa ihmiskunnasta yhteisön avulla tietoisena siitä miten on tehtävä työtä että ekosysteemi säilyy. En ole lukenut vielä viimeistä osaa, MaddAdamia, josta sitten näkyisi miten käy.

Todennäköisesti ihmiset häviävät. Ei heillä kovin paljon ole mahdollisuuksia, edes heillä jotka tietävät miten elää.


Mutta löysin netistä ajatteluttavan sarjiksen. Jos saan sen tänne niin sitten kehotan muitakin lukemaan sen ja lähteä sitten kävelylle puistoon ja nähdä puistossa kävelijät aika lailla uudella tavalla. Se on englantia mutta ei kovin monimutkaista kieltä.

Yhteyksiä

Heräsin uneen jossa olin täydessä bussissa. Kaikenikäisiä ihmisiä. Näin yhden mäen jonka muistan lapsuudesta. Se on nyt kaukana uudesta viivasuorasta tiestä.


Olen kulkenut sitä mäkeä potkukelkalla ja pyörällä ylös ja alas. Se liittyy oleellisesti matkoihin tädin kanssa. Kuljettiin kauppaan, kuljettiin kylään. Kuuntelin aikuisten puheita ja niidenkin seurauksena minusta tuli se joka tuli. Täti otti minut mukaan, koska hänellä ei ollut omia lapsia eikä miestä jonka kanssa olisi voinut kulkea. Kuvittelen mielelläni että hän olisi hartaasti pyydellyt minua kylään pääsiäislomalle.


Sellaisesta ei voi olla varma enää nyt. Ehkä hän on poissaollessani haukkunut äitini, joka ei muka jaksa kahden pienemmän lapsen kanssa: mitäs menee hankkimaan lapsia. Ilmeisesti linja-autossa istuminen tädin ja kantamusten kanssa, siis uni, oli seurausta siitä, että Suomessa päättyy subjektiivinen päivähoito-oikeus. Ennen ei päivähoitoa ollut. Rikkailla oli piikoja ja köyhillä jos hyvin sattui, isoäitejä ja tätejä. Jos ei ollut, niin lapsi taisi olla yksin kotona, kun toimeentuloon tarvittiin kahden palkka.


Tässä ei ole politiikkaa vaan olosuhteita, nimittäin linja-autossa oli aina tunnelmaa. Usein autossa oli naapurin poika rahastajana. Erään kerran hän sitten 17-vuotiaana astui alas ja lipesi, koska auto oli vielä liukumassa pysäkille – ne lipesivät, koska ei maalla jäiselle tielle ollut hiekkaa mitä ajaa päälle. Linja-auton takapyörät ajoivat pojan keskiruumiin yli ja hän kuoli.


Oli sukua tietenkin, kaikki olivat. Taisin olla suunnilleen 10-vuotias. En nähnyt tapausta, mutta se kulkee silmien edestä kuin filminauha. En päässyt hautajaisiin. Oli koulupäivä. Surin ihan yksin, kotiväki ei tiennyt että olimme olleet ystäviä.


Tästä on hirveä loikka seuraavaan asiaan mitä tänä aamuna tapahtui. Jotenkin unesta johtui seuraava ajatus, jonka alkuperästä en ollut tietoinen: Why is sea boiling hot? Siis kiehuva meri. Selitys tuli aika äkkiä sitten, eteisen kirjahyllystä:


'The time has come,' the Walrus said,
  'To talk of many things:
Of shoes – and ships – and sealing-wax
  Of cabbages – and kings –
And why the sea is boiling hot –
  And whether pigs have wings.'


(Lewis Carroll: The Annotated Alice. Through the Looking Glass. Edited by Martin Gardner. Illustrated by John Tenniel, Penguin 1960, 1970)


Runomuotoinen seikkailu, oikeastaan rannalla tapahtuva kokous, jossa on siis Walrus, Oysters, ja vanha laiha mies, ilmeisesti kirjurina tai asioiden muistajana, jatkuu pitkään ja polveillen. Asiat eivät ole hölynpölyä, vaan niillä on merkitys. Ne ovat kuin palapelin palasia, jotka menevät loogisesti omiin lokeroihinsa. Matemaatikko Charles Dodgson, kirjailijanimeltään Lewis Carroll, oli Alicen hyvä ystävä, kun tämä oli ehkä 9-10-vuotias.


Viitteet on kirjoittanut Martin Gardner joka oli tiedetoimittaja ja Scientific Americanin pitkäaikainen kolumnisti. Tässä kuuluu selitys yhteen osaan mursun ehdotusta kokouksen asialistaksi:


'Cabbages and Kings' was the title of O. Henry's first book. The first four lines of this stanza are the best known and most often quoted lines of the poem. In 'The Adventure of the Mad Tea Party,' the last story in The Adventures of Ellery Queen, these lines are an important element in the detective's curious method of frightening a confession out of a murderer.
(ibid, s. 235)


Pokkariversio oli muutama vuosi sitten luettu koirankorville ja siitä alkoi tulla irtolehtipainos. Nyt se on korjattu ja liimattu kasaan uudestaan. En muista kuulleeni että tämä Martin Gardnerin versio on suomennettu. Se on ehkä ajateltu liian akateemiseksi.


Mutta kirjassa ovat siis kummatkin Alice-kirjat, Alice's Adventure's in Wonderland ja Through the Looking Glass. Paitsi viitteitä, kirjassa on kattava bibliografia. Kirjaluettelo näyttää sisältävän lähinnä logiikan ja matematiikan kirjoja, mutta kuten tässä yhdessä pienessä viitteessä näkyy, Dodgson oli laajasti sivistynyt mies.


Penguin on sen verran iso kustantamo, että kirjaa saattaa vielä löytää jostain. En ruvennut suomentamaan otteita, sanat eivät ole iso kompastuskivi, mutta niiden väliset yhteydet Liisan ja Dodgsonin tarinatuokioista suuriin kysymyksiin ovat varmasti olleet hankalia suomentajillekin. Mutta se käsitys minulla on että Sir John Tenniel oli Carrollin kirjan alkuperäinen kuvittaja.


Unet tekevät sen, että loikat asiasta toiseen, kuten linja-automatkasta joskus 50-luvulla rantakokoukseen, jossa mursuja ja ostereita kuuntelee vanha mies, ovat hyvin helppoja. On kivaa antaa unimaailman pysyä aamuisin mahdollisimman pitkään. Valoisan ja kesäisen aamun ja unen on annettava rauhassa liukua toisiinsa.

Kuva: Hanna Ackley

Asiaan liittyen kuvassa on noin metrin pituisen alligaattorin aamu-uinti erään pikkuperheen takapihalla Floridassa. Kukin nähköön unia omaan tapaansa sitten ensi yönä.