19.10.17

Merkillistä II

Istun yläkerrassa kuuntelemasta klassista musiikkia. Sooloesityksiä, usein oopperan alkusoitto, yksinlauluissa selvä romanttinen vire. Musiikki tuli radiosta, Klassista kahteen, ehkä.  Romanttista kyllä, mutta pyöreä, lämmin, syvä ja tavattoman emotionaalinen äänenväri on venäläinen. Sain sen sanotuksi (tapanani on kommentoida radiopuhetta), kun kuuluttaja ilmoitti että laulaja oli italialainen. Italialaisten ja venäläisten samankaltaisuus? Miksi ihmeessä?

Ehkä sooloissa on kysymys rakkaudesta? Joko rakkauden loppumisesta tai alkamisesta. Yksi syy tuntemukseeni voi olla se, että musiikkikappaleet tulevan uutisten tai ajankohtaisohjelmien jälkeen. Kuuntelen vain Ylen 1-radiokanavaa, joitakin muita radiojuttuja ehkä netin kautta, varsinkin jos joku niitä kehuu. Musiikkia voi tulla myös äänilevyiltä tai CD-levyiltä. Radiossa voin antaa kanavan määrätä. Yllätän itseni ja melkein kuurot korvani. 

Uutisissa pitää olla ryhtiä. Ääni riisuutuu tunteista, ainakaan niillä ei voi hirveästi spekuloida. En oikeastaan voi sanoa muistavani niistä mitään. Ja niistä on lyhyt aika. Uutiset häviävät päästäni koska ne tulevat ulkopuolisesta maailmasta eivätkä vahingossakaan osu omiin ajatuksiini. Tärkeysjärjestys on uutisten, siis tuon ulkopuolisen ja mahdollisesti Pasilan maailman ”uuden” suhteen sellainen, että ne eivät ulotu tänne saakka. Ne eivät paljoa merkitse.

Minusta on selvää että italialaisen ja venäläisen laulajan äänessä on paljon tunnetta, varsinkin tenoreiden. Mies etsi netistä Carusoa ja siinäkin sitä oli. Jään hajamielisesti miettimään mistä tunteelliset äänet kertovat. Ehkä niiden välityksellä saa tietää todella hirmuisen paljon esimerkiksi aikakauden musiikkihistoriasta.  Mutta Caruson ääni merkitsee minulle Italian lämpöä.

Tässä välillä mies ripusti Kuula-opiston aulassa kuukauden riippuneet taulut takaisin tuonne seinälle. Yritin vääntää posliinikukan oksia takaisin taulujen taakse. Varsilla, niillä takertuvilla rönsyillä on pula paikoista minne kiivetä. Tulin ajatelleeksi Juha Mannerkorven viimeistä kirjaa Päivänsinet. Sillä köynnöksellä on täytynyt olla paljon jatkuvaa valoa ja lisäksi kehikko seinässä. En ollut koskaan nähnyt päivänsiniä ennen kirjan ilmestymistä, sitten niitä rupesi olemaan kuvissa ja niiden siemeniä kukkakaupoissa, kunnes ne vedettiin kaupoista pois. Ne ovat hallusinogeeneja.




Pirkko kuoli kesällä, vähän ennen kuin mentiin mökille. Olin siellä metsässä ja sanoin ääneeni Lidia, Pirkko, Pirkko, Lidia, keräsin mustikoita. Tajusin että en voi nähdä sitä ihmistäkään enää koskaan, Lidia on kissa ja yhtä lailla poissa. Pirkko oli äidin serkun emäntä, tuli miniäksi isoäidin viereiseen taloon. Meillä oli ikäeroa rippi-iän verran, hän oli se vanhempi. Toissakesänä pysähdyin tapaamaan häntä. Otettiin muutama vuosi kiinni ja kerrottiin voinnit ja lapset ja työt. 

Katselin Pirkon päivänsineä. Hän sai sen kasvamaan päivänpaisteisella kuistilla. Talon kuisti on leveä ja rakennettu myöhemmin, alkuperäisessä talossa sitä ei ollut. Muistaisin sen hyvin, koska isoäitini äiti Anna asui siinä päädyssä ja aina kun olin isoäidin luona, menin siitä liiverin solasta naapurin puolelle tapaamaan isoäitiä, niin kuin kutsuin häntä. 

Isoäidillä oli siinä kaikki mitä hän tarvitsi. Oli pieni hella, josta tuli myöhemmin lapsuusperheen mökin hella, sitten oli astiakaappi ja pieni ruokakaappi. En muista asunnossa olleen ovea muihin huoneisiin talossa. Ehkä siinä ovat asuneet kumpikin, Juho ja Anna ennen kuin Juho sitten kuoli ja joskus jo 1930-luvulla. Ei ole enää ketään jolta voisin kysyä, koska kaikki vanhempieni ikäiset ovat siitä kuolleet.

Pirkko oli selvästi ylpeä päivänsini-köynnöksestään. Ne kukat eivät olleet hirveän suuria, mutta ehkä niitä pienensivät kylmät yöt. Porstuassa voi säilyttää viileyttä tarvitsevia ruokia. Isoäitini piti porstuan komerossa esimerkiksi puolukkasurvosta, jonka kaapiminen katajatynnyristä vaati hakun tapaista keskellä talvea.

Nyt vierailut loppuivat. Taitaa koko kylällä olla ohi ajat jolloin joku saattoi vain pistäytyä tuvassa ilmoittamatta siitä mitään etukäteen. Toissavuonna porstuassa ei ollut päivänsineä. Pirkko oli punonut  köynnöksen ympyrän muotoiseksi ja varsi näytti köydeltä, se oli paksu ja sieltä täältä tuli lehtiä ja kukkia. Päivänsini kukkii syksyä vasten. Ajattelen sitä varmasti nyt sen vuoksi että on taas syksy.  Ensi yöksi on luvattu jo pakkasta ja kuurasta liukkaita teitä.



Uutisissa tuli hirveä suru kun ajattelin Aung San Suu Kyi’n kohtaloa Myanmarin johdossa. En muista oliko juuri Myanmarista kysymys, pakolaisista kyllä.  Minulle tulee ulkoasiainministeriön tiedotuslehti nimeltä Kehitys. Kesällä ilmestyi numero, jossa on Suu Kyi ja kertomus hänen hallituskaudestaan. Kun luen sitä nyt uudestaan, tuntuu omituiselta, siis vielä omituisemmalta kuin ennen, että buddhalaiset ovat siinä maassa olleet nyt tappajia. Kolmannes Myanmarista on Rakhinen osavaltio, jossa asuu miljoona rohinga-muslimia. Tässä jutussa sanotaan että he ovat peräisin Bangladeshista ja sinne he myös  konfliktin aikana pakenivat. Mutta ei Bangladesh heitä halua.

Koko juttu tuntuu minusta käsittämättömältä. Sen täytyy johtua siitä, että buddhalaisista on (ainakin minulle) tullut jonkinlainen rauhan symboli. Että kun mainitaan buddhalaisuus niin sen pitäisi merkitä ilman muuta rauhanomaista rinnakkaineloa kenen kanssa tahansa. 

Lehdessä sanotaan että rohingoja on tapettu joukoittain, naisia on raiskattu, kodit ja omaisuus tuhottu. Tämä tieto on peräisin YK:n raportista. Suu Kyin oli vähän aikaa sitten YK:n yleiskokouksessa, mutta ei vastannut mitään kysymyksiin rohingoista. Ensimmäiset tiedot uusista murhista ovat jo helmikuulta. YK on tietenkin tuominnut etnisen puhdistuksen. Helmikuussa ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen on tavannut Suu Kyin Myanmarissa ja pyysi silloin maan hallitusta lopettamaan rikokset. 

Ei lopetettu ja nyt siis miljoonasta rohingasta puolet on lähtenyt pakoon. Bangladesh on köyhä maa itsekin.  Suu Kyi sanoi että YK:n raportti ei ole puolueeton. Syyksi hän oli sanonut että se on pakenevien ihmisten kertomus. Mutta tuohon Rakhinen osavaltioon ei päästetä edes käymään. Meneillään on etninen puhdistus.

Itseni suhteen on huomautettavaa ehkä vielä enemmän. Miten voin olla niin varma että nimenomaan buddhalaiset ovat väkivallaton ihmisryhmä?  Tässä ajattelen tietenkin Dalai Lamaa ensimmäisenä. Hän ja Tiibetin buddhalaiset ovat olleet paossa jo yli 60 vuotta. Ja Dalai Lama tuntuu olevan rauhan ihminen.

Kumpikin heistä on saanut Nobelin rauhanpalkinnon, Suu Kyi ja Dalai Lama. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä uskonnosta ei ole rauhan takeeksi. Ilmeisesti ihmisen luonteeseen on kirjoitettu murha ja tappaminen, siis varsinkin oman lajin. Minusta tämä on oikeasti murheellista.  Sitä on vaikea kestää.

Suu Kyi on nyt asettanut jonkun hallinnollisen ryhmän tutkimaan rohingojen asuinalueita. Lehdessä kerrottiin että Suu Kyi ei voi hallita itse, vaan hän joutuu ottamaan armeijan huomioon. Armeija on ajanut rohingoja aseella uhaten pois. Suomalainen ulkoministeriön ihminen joutuu olemaan tekemisissä hallinnon kanssa, mutta kehitysaputyötä voi vielä tehdä. 

Mahtoiko suomalainen puhua myös armeijan päällikön kanssa? Myanmarin uudella johtajalla on valkoisia kukkia hiuksissaan.  Hän on ollut vankina omassa maassaan vuosikausia ja nyt hän joutuu taipumaan edelleen armeijan tahtoon. Millainen on buddhalainen armeija? Nukuin hyvin levottomasti. 


Onneksi pääsin iltapäivällä kävelemään näyttelyn avajaisiin. Cata Ahlbäckin näyttely oli Printmakers-galleriassa. Siellä oli ystäviä ja hyvä ja kirkas tunnelma. Käykää katsomassa hyväätekeviä kuvia! Vaikka ei levottomuus ole kiellettyä sekään.

11.10.17

Merkillistä


Merkeistä voi nähdä kaikenlaista. Merkit ovat suunnistamista varten. Kun merkkejä ajattelee, niistä voi lähteä syntymään merkityksiä. Merkityksistä voi koota jopa maailmankatsomuksen jos semmoiseen hommaan tahtoo ryhtyä. Voi näistä syntyä myös pieniä arkisia tarinoita.

Lähdettiin kerran ystävien kanssa ajamaan autolla länteen. Täältä ei pääse enää kovin kauas, mutta pääsee kuitenkin. Asun Merenkurkun itärannalla, josta on lyhyt merimatka Ruotsiin. Siellä vaihtuu kieli kokonaan, maisema myös. Joet laskevat tuntureilta alas. Tällä puolella on maailman pohjoisin viljanviljelyalue ja suuri tasanko. Täällä on tulvia.

Katsottiin karttaa ja löydettiin vähän pohjoisemmasta saaria kokonainen nauha. Näytti siltä että se oli pisin Pohjanlahden saarinauha, pituutta ehkä lisäsi sijainnin läheisyys. Oli syksy. Missään ei näkynyt ketään. Linnut olivat lähteneet, vanhat varikset näyttivät seurailevan autoa, mutta laiskasti. Päätettiin mennä autolla niin kauas kuin päästään.

Meillä oli useampi silmäpari tähystämässä mahdollisia hirviä. Hirvivaaraa jatkui. Hirvi juoksee nopeasti kuin jousilla monen sadan kilon massallaan, mutta ei se voinut aavistaa meitä. Se tosin kuulisi meidät, mutta mereltä puhalsi tuuli ja saattoi eksyttää luulemaan Ladan mörinää meren paiskautumiseksi rantakiviä vasten.



Halusin kovasti löytää hiidenkirnun, vaikka en tiedä pitäisikö niitä löytyä täältä. Ajaja pysäytti auton ja näytti että tuolta. Tajusin että vähintään nilkka nyrjähtää ellen peräti kaadu päälleni. Se oli se Antti Tuurin mainitsema maailman kivisin paikka tai yksi niistä. 

Kumisaappaassa oli reikä. Sitten pysähdyin. Keskellä ei-mitään oli liikennemerkki.

En muistanut nähneeni kartalta tienristeystä, kartta oli tosin ainakin 20 vuotta vanha. Olin maalla asuessani tottunut kulkemaan omia teitäni, joita ei tarvinnut merkitä karttoihin. Sitten huomasin että liikennemerkki oli täynnä pyssyn jättämiä reikiä, maalia maassa, punaista ja keltaista, syksyn lehdiksi liian kiiltävää. Missään ei ollut merkkiäkään ihmisistä, eikä kuulunut kuin tuulen huokailu. Ei se myrskyä ennustanut.

Näytin autossa olijoille merkkiä. Vääntäytyivät ulos autosta. Ajaja sanoi että siellä on pusikossa joku pyssyn kanssa. Toinen julisti että niillä ei ole metsästyslupaa, niin että ne ampuvat sitten meidät että ei jää merkkejä. Ja sitä paitsi miten, jos tuosta jatketaan, niin miten sitten käännytään takaisin päin? Sitten se nuorin heilautti kättään ja rupesi huudattamaan kasettia autoradiossa. Ääni rohisi ja kähisi yhä pahemmin, kunnes sanoi räks ja loppui.

Olin ostanut pintapuolisesti tuntemaltani kaverilta käytetyn radio-kasettinauhurin, koska Ladassa ei sitä ollut. Keskenkasvuiset pystyvät vedättämään minua mennen tullen. Autossa ollut keskenkasvuinen vaati sitten heti päästä ajamaan.



Alkoi tulla pimeä. Ladan kanssa pääsee kyllä minne tahansa, mutta jos ei päästäisi kääntymään? Päädyttäisiin kylmään veteen koko porukka. Elettiin aikaa kauan ennen mobiililaitteita, eikä saarilla kartankaan mukaan asunut kukaan.

Menin tien reunaan syömään puolukoita. Yksi toi muovipussin ja se täyttyi äkkiä, se ihminen taputti hartioitani lohduttaakseen. On mahtanut olla jo marraskuu tai lähellä sitä, koska puolukat olivat suuria, hyvin tummanpunaisia ja niitä oli paljon.

Rupesin miettimään missä ihmiset olivat. Istuin kivelle jota laineet löivät. Täällä on taatusti metsästetty ja kalastettu niin kauan kuin ihmisiä on ollut. Tässä ui keväisin lohia kohti Perämerta. Tässä on ollut hirviä, mutta ei semmoisia laumoja kuin nyt, koska puut ovat olleet puita eivätkä hakattua ja kynittyä risukkoa. Siinä olisi ollut oikea tiheä metsä. Silmäkulmasta näin ison linnun kaartelevan kauempana nimen nokassa. Se olisi voinut olla merikotka, mutta minun onnellani hyvinsyönyt varis. En saanut väristä selvää, tumma. Ehkä korppi.

Hämärä alkoi tihentyä ja alkoi sade, joka ei oikeastaan ollut sadetta vaan hyvin tiheää sumua. Ei ollut sadetakkeja mukana.  Toinen jalkani oli jo märkä.

Takaisin autoon mennessä tunsin oloni turhautuneeksi. Jossain vaiheessa olin auttamatta hävittänyt seikkailunhaluni. En ollut erityisen laiska, olin vain oppinut tuntemaan joitakin riskejä.

Se nuorisoa edustava veti kasetin pois pesästä. Nauha takertui soittimeen ja kun se nuori ihminen ähisi ja lopulta kiskaisi, nauha meni poikki. Sai sitten päästä kiinni ja rupesi kiskomaan sitä. Nauhuri oli päällä ja kirkui. Joku sukelsi ajajan paikalle ja sai nappulasta väännetyksi koneen kiinni.

Kuulin ja muutkin kuulivat ja seisahtuivat niille sijoilleen. Metsässä rytisi. Sitten sieltä kuului samanlainen kiljaisu, jonka Jim Morrison oli päästänyt juuri ennen kuin nauha meni poikki, se oli biisissä Come on baby light my fire, se tulta merkitsevä sana muuttui kiljuvaksi. Tuli voisi ulvoa!

Sitten ymmärsin ja huusin että autoon ja auto ympäri ja pois. Muutkin ymmärsivät. Se keskenkasvuinen vastusti, mutta ojensin käteni ja sain oven lukkoon eikä takaovea kovin helposti saanut auki. Oltiin kiinni vöissä ja peruutettiin tienhaaraan ja lähdettiin kovaa kyytiä takaisin päin. Kuka tai mikä siellä olikin, tajusi että autoilijat eivät tahtoneet tavata.


Sittemmin se porukka on ohimennen hymyillyt sille matkalle vähän vinosti. Melkein keski-ikäinen, silloinen keskenkasvuinen ehkä pitää pahana käänteenä persoonallisuutensa kasvussa sitä, että ei koskaan oppinut ampumaan. Tosin koskaan siitä liikennemerkistä ei puhuta.  Joskus se sanoo ajattelevansa rahisevaa musiikkia nostalgisesti.

4.10.17

Huvitusta mutta ei liikaa



Heräsin päättäväisempänä ja levollisempana kuin aikoihin. Yleensä olen nukuksissa juuri herättyäni. Tila on jopa nautinnollinen, jos tiedän kohta pääseväni uimaan  ja on ehkä kesä. Nyt sen sijaan aivoissa oli aktiivisena vielä eilisiltainen TV-sarja. Joskus silmien ja korvien kautta tulee peräti elämyksiä. Kovin usein ei ole mitään syytä avata televisiota. 

Piti vain katsoa yhden elokuvan nimeä, mutta sitten näin Areenassa suomalaisen TV-sarjan ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Ehkä  käsikirjoittajat Leea Klemola ja Kaarina Hazard saivat lievästi valpastumaan. Leea Klemolan olen nähnyt näyttelevän jossain pienessä hesalaisessa teatterissa, Kaarina Hazardin muistan Sisko Istanmäen tekstin (Liian paksu perhoseksi) filmatisoinnista, samoin näyttelijänä. Siinä paikka oli entinen kauppa vanhan Nurmo-Alavus-tien varrelta, aika lähellä Sydänmaan nuorisoseurantaloa. Sisko Istanmäen tiedän asuneen Alavudella.

Kuljen edelleen sitä tietä kesäisin. Siitä meni ennen Vaasa-Virrat-linja-auto. Linja-autot eivät enää kulje, kun ihmisillä on omat autot. Nurmon ja Alavuden välinen tie tehtiin suolle ja rautatie siihen viereen. Suon pohjalle ladottiin puita pitämään suo kurissa, mutta jätettiin jäljelle vanhoja pitkospuita, sitten pantiin hiekkaa ja soraa ja vielä öljysoraa lopuksi. Silti tie viettää tienvarren ojiin.  Tie on ollut kärrytie varmaan niin kauan kuin täällä on ollut kärryjä.


Klemola on kotoisin täältäpäin, Kokkolan suunnalta, olen kuullut hänen puhuvan ohikulkiessani  kahvilassa Helsingissä. Hän oli nopea ja puhetta on vaikea kuulla näyttämölläkin. Puheen kuuli, mutta sitä ei ehtinyt käsittää. En tiennyt, että näyttelijä pystyy puhumaan niin nopeasti. Opiskelin aikoinaan muun muassa draamaa yliopistossa ja puheesta oli puhetta.



Tästä kolmiosaisesta sarjasta en tiennyt mitään. Kun ei ollut mitään hirveän kiireellistä, istuin katsomaan. Ensimmäinen jakso veti mukaansa niin kuin pitääkin. Se hymyilytti, koska siinä oli olevinaan salaisuuksien verho, salaisuuden olemassaoloon viitattiin vähän lapsellisesti. Näyttelijäntyötä! 

Tarinassa muutama kuukausi aikaisemmin oli ollut suuri myrsky ja sen jälkeen ihmiset siellä täällä alkoivat mennä raiteiltaan. Kukaan ei tiennyt miten ja minkä takia. Veikkasin mielessäni vesijohtovettä, mutta se ehkä olisi liian helppo juttu ja tarinan piti kantaa kolme tuntia. Ilmastokatastrofeja tulee ja menee nykyään koko ajan, niin että niistä ei ehkä kukaan hämmästy enää.

Käsittääkseni sarja on edelleen Areenassa joten en kerro tarinaa. Siinä on kyllä alku, keskikohta ja loppu. On jopa sellainen draaman huipentuma, josta lähdetään alaspäin kohti tarinan loppua, siis käännekohta. Klassinen näytelmän kaari.

Tärkein syy siihen, miksi katsoa tapitin kolme tuntia yhteen menoon oli kyllä selvä: filmissä oli tekstitys. Olen kuulovammainen ja aivan liian harvoin suomenkielisessä esityksessä on teksti, että pysyy kärryillä. Oli ajateltu meitä: (koputus, kovaäänistä puhetta), repliikeissä ei tietenkään ollut sulkumerkkejä, jotka meriteerasivat äänitehosteita, jotka kyllä joskus kuulin. Olen kuullut myös kuulevaisten valittavan näyttelijöiden huonoa ulosantia. Nyt en tiedä valittaa, koska luin tekstiä.



Joka tapauksessa sarja oli viihdyttävä, hauskakin paikoin. Näyttelijät olivat hyviä. Monia heistä en tuntenut, mutta he osasivat hyvin karakterisoinnin. Kellään ei ollut ”syvempää” roolia (mitä syvyydellä nyt sitten voidaankin tarkoittaa, ehkä henkistä, älyllistä ylärakennetta?), mutta jokainen osasi täsmällisen näyttelijäntyön sillä tavalla, että liikkuminen ja sanailu oli kevyttä. Viihdettä!

Oman lisänsä katsomiseen toi se, että satuin paikalle kun yhtä Vuosaaren juttua kuvattiin,  filmiryhmä poliisiautoineen kaikkineen oli paikalla. Kuljin Cirrus-rakennuksen vierestä ja olin huolissani, kun en päässyt kulkemaan siitä alakautta, portaita, jolloin olisin suojassa tuulitunnelin puuskilta. Tuuli oli edellisvuonna kaatanut minut ja olin sitä paitsi toipumassa sääriluun ja käsivarren katkeamisesta ( ei johtunut tuulesta), kumpikin vasemman käsivarren luu oli ollut irtipoikki ja pari kylkiluuta ja sääriluu pirstaleina. Merenlahden kaupunginosissa pitäisi kyllä kieltää niin korkeiden talojen rakentaminen, mutta ehkä kaupunginsuunnitteluviranomaiset eivät tiedä tuulitunneleista. Niissä kulkee kova tuuli, joka korkean talon nurkalla kaataa ihmisiä noin vain, tuuli ottaa kiinni, eikä päästä ennen kuin saa ihmisen kaadetuksi. Onneksi en asu siellä vakituisesti,  käyn vain kylässä.

En mennyt kaiteelle nojaamaan ja katsomaan alas. Siinä virastotalon takana oli rakennustyömaa.  Aurinkolahti-nimisen paikan olemuksesta olen sitä mieltä, että se on liian uusi, sille ei ole vielä kasvanut sielua. Paikan nimikin on ennen ollut muistaakseni Mustalahti. Hiekka siihen rannalle on tuotu muualta. 

Ehkä paikka käy elokuvan kulissista, mutta entä jos leffa olisi vakava ja syvä? Aurinkolahti ei voisi olla muuta kuin kulissi vieraantumiselle. Monica Vitti jossain Michelangelo Antonionin leffassa, ehkä.

Muistaakseni juuri siinä oli mellakan alkua vuosi sitten, siis Vuosaaren virastotalon tienoilla. En ollut siellä silloin. Kyllähän tämä televisiojuttukin oli vieraantumisen kuvaus, ihmiset kun eivät tunne edes omia tunteitaan. Elokuvan mittaan (ja oli muuten hyvä katsoa se kerralla, kaikki kolme osaa) ihmisparat yrittävät paikallistaa niitä tunteitaan.

Mutta: on ollut vuosia niin että en ole oikein ymmärtänyt suomalaisleffojen tarinoita, koska en kuule näyttelijöiden puhetta. Ehkä tekstityksiä ei sitten saa yleisesti leffoihin tai sarjoihin. Tässä oli mainittu erityisesti joku joka oli kirjoittanut tekstin. Ja lisäksi vielä niin että oli otettu kuulovammaiset, siis minunlaiseni, huomioon. Sellaista ei tapahdu juuri koskaan! Se oli ehkä sen sarjan positiivisin asia. En kyllä muista mikä oli sen sarjan nimi, käsikirjoittajat muistan.

Ei ole ollenkaan pieni asia että jossain otetaan huomioon vammaisuus. Se ei ole ikinä itsestään selvää. Nytkin minulla oli kuulokoje käännettynä kovemmalle, kun kuuntelin radiosta historia-sarjaa, nyt käsiteltiin Suomen ja Amerikan suhdetta kylmän sodan aikana. Sieltä alkaa tulla merkillisiä juttuja, niin kuin nyt, Yhdysvaltain arkistoista. Radio on paras media, johtunee siitä, että olen kuunnellut sitä koko elämäni ajan. Televisio on minulle kuriositeetti ja ottanut paikkansa elokuvateattereilta, joissa käyn joskus. Ennen kävin paljon. Jotain on tapahtunut tarjonnalle.

Pitäisikö minun käydä katsomassa Areenasta minkä kolmiosaisen sarjan katsoin eilen? Ei tarvitse. Jos ihmiset ovat kiinnostuneet hyvästä TV-draamasta, he löytävät itse tuon epäilemättä lahjakkaan käsikirjoittajakaksikon tekemän jutun. Sitä kolmituntista en käyttänyt väärin. 

Sitä paitsi: se ei ole dystopia, mikä on harvinaista näinä ankeina aikoina. Se sai minut hymyilemään ja välillä jopa nauramaan. Ihmiset tarvitsevat lohdutusta.

25.9.17

Muun muassa jumalattarista


Olen ollut kuukauden yhteen menoon Italian Toskanan maaseudulla asumassa ja vähintään joka toinen päivä läheisessä Firenzen kaupungissa. Perheen muu väki on ollut siellä useammin. Jonkun on ollut oltava kotonakin. Se visiitti mullisti maailmankatsomukseni kerta kaikkiaan. Siinä oli kyse estetiikasta ja eritoten kuvataiteesta.

Ei minun tarvinnut maksaa kalliita pääsylippuja, riitti kun kävi missä tahansa kirkossa. Muistan erityisesti Sienan ja Rooman kirkot, koska ne olivat vanhoja. Rooman Santa Maria Maggiore on ilmeisesti senkin takia tärkeä, että suuri kuvantekijä Giotto opiskeli Roomassa ja oli todennäköisesti katsellut Santa Maria Maggioren mosaiikkikuvia. Giotto mullisti kuvantekemisen kerta kaikkiaan. Siitä tuli renessanssin aikaan nykytaidetta perspektiiveineen päivineen. 

Luin juuri suomalaisen Fredrik Långin hienon opuksen nimeltä Kuva ja ajatus. Siinä kuvan ja ajattelun keskeisin kohta asettuu juuri renessanssiin. Suomi on niin nuori maa ja eri suunnalta tullut kulttuuri, että tänne renessanssi ei ole iskenyt. Italiassa itsekin tajusin että olen renessanssin perillinen, en ollut ikinä tiennyt sitä. Suomi ja suomalaisuus on omituinen ja pieni hieno kulttuuri Euroopan syrjässä, meillä on aika lailla erilainen intonaatio lähes kaikkeen mitä täällä tehdään kuin mikä on manner-Euroopassa. Eikös Suomi ole lähinnä jonkinlainen niemimaa? En minä väitä että tämä olisi saari, tietenkään, koska ihmisetkään eivät ole.

Sinä kesänä 1986 Firenzessä juhlittiin Donatelloa ja hänen aikalaisiaan. Koska häntä näki sitten kaikkialla, hänestä tuli jollain lailla symboli kaikelle mitä Firenzessä oli. Vieläkin on vaikea ajatella kauniimpaa veistosta kuin Donatellon David. Siinä on julmuus heti vieressä: hänen jaloissaan lojuu Goljatin pää. Epäilemättä Raamatun tarinassa pitää olla nuori poika joka voittaa suuren filistelialaisen sotapäällikön noin vain, linkoamalla kiven hänen otsaansa. On kyse israelilaisen suvun oikeudesta maahan. Sitä paitsi vääräuskoiset piti saada pois. Sitten joku on Daavidin huonetta ja sukua ja Donatello tekee tuon kerubimaisen nuoren pojan meriteeraamaan sitä patriarkkaa.

Donatellon kaksoiskohokuva, Maria Magdalena ja Jeesus oli ehkä paras, mutta niin olivat muidenkin veistäjien Magdalena ja Jeesus. Olen miettinyt Välimeren alueen jumalatarta siitä asti, kun rupesin tutkimaan tarkemmin Robert Graves’n kirjaa The White Goddess, Valkoinen jumalatar. Kirjaa ei ole käsittääkseni suomennettu. Siinä käydään läpi Välimeren alueen jumalattaria joita on paljon. Heitä on kerroksittain ja heitä voi löytää eri maista vähän eri nimillä. Joillakin jumalattarilla on joku ominaisuus, jumalatar suojelee jotain tiettyä kansanosaa, esimerkiksi kreikkalainen Demeter on maanviljelyksen ja hedelmällisyyden jumalatar. 



Jumalattarilla oli omat pyhäpäivänsä ja Rooman vallan aikaan jumalattarilla oli temppeleitä vähän joka puolella ja heille uhrattiin heille nimettyinä päivinä milloin mitäkin. Varsinkin eteläisessä Italiassa jumalattaren kultti on säilynyt. Jumalattaren nimi on nyt Neitsyt Maria. En ole varma siitä mikä Marian status on kristinuskossa, mutta en ole kuullut että kirkko olisi vastustanut naisia, jotka kohdistavat rukouksensa Neitsyt Marialle. Kristilliset kirkon ovat olleet aika pragmaattisia suhteessa jumaliin: on järkevämpää antaa ihmisten palvoa jumalatarta ja muuttaa hänen nimensä kuin ruveta vainoamaan naisia. Raamatussa sanotaan että naisen on vaiettava seurakunnassa (olikohan se Paavali?), mutta tuskin kukaan on kovin pitkään onnistunut pitämään naisia hiljaisina.

Tulin juuri kirjoittaneeksi täällä Elena Ferranten varhaisesta kirjasta ja se toi mieleeni heti Maltan saarella näkemäni temppelin, jossa oli jumalattaria kolmessa kerroksessa. Kun maaperä on hiekkakiveä, sitä on helppo kaivaa ja kovertaa. Malta ei sattumoisin ole myöskään maanjäristysaluetta, joten temppelitkään eivät kovin helposti sorru. Alimpana on Ashtarten (Ishtar) temppeli, sitten on Demeter tai Isis, ja viimeksi ylimpänä Neitsyt Maria, joille temppelit on omistettu. Aikaisempien jumalattarien asumuksia ei hävitetty. Muistaakseni temppeli sijaitsee Gozon saarella, mutta en ole varma asiasta. Kun olimme siellä, meillä oli paikallinen ystävä seuranamme ja hän selitti mikä kolmikerroksisen temppelin historia on.

Valitin jutussani, että en tiedä mitä Ferrante ajattelee naisen asemasta tai patriarkaatista tai jostain muusta sellaisesta. Kun olen kyllä tietoinen Italiasta muuten, mutta katson lähinnä elokuvia. Elokuvat taas, niitä ovat ohjanneet lähinnä miehet. Ystävä luki Ferrante-juttuni ja ilmoitti heti, että on vain se päivä aikaa katsoa Lina Wertmüllerin vuonna 1973 ohjaama elokuva Rakkautta ja anarkiaa. Olin luullut että ohjaaja on saksalainen enkä ilmeisesti sen takia ollut katsonut hänen elokuviaan (saksalaiset ovat joskus niin hirveän perusteellisia töissään, ettei siihen jää katsomisessa tilaa hengittää). Ohjaaja on syntynyt 1928, en tiedä onko hän vielä ohjannut, mutta suurinta osaa hänen tuotantoaan ei ole esitetty Suomessa. Ainakin mikäli on luottamista Wikipediaan ja siihen, mistä elokuvista on annettu suomenkielinen nimi.



Rakkautta ja anarkiaa siellä on ja senniminen elokuvafestarikin on olemassa, muistaakseni Espoossa. Ehdin katsoa elokuvan. Se on hyvin fellinimäinen leffa, iloinen ja surullinen samaan aikaan juuri sillä tavalla kuin italialaiset osaavat olla. Turhaan Lina Wertmüller ei ole toiminut Federico Fellinin assistenttina. Mutta kyllä tässä on selvästi naisen jälki tässä elokuvassa. Tulee mieleen myös John Steinbeck ja hänen kirjansa Ystävyyden talo. Vai oliko se Hyvien ihmisten juhla? Kuitenkin kunnon ihmisiä, naiset omassa talossaan, joka on sattumoisin bordelli, ja miehet omissaan, mutta juhlia pidettiin yhdessä.

Elokuvassa syttyy oikea rakkaus. Naiset taas, he ovat prostituoituja köyhyyttään lähinnä. Sillä tavallakin Steinbeckia voi ajatella elokuvan taustalla. Steinbeck on kirjoittanut myös kirjan unohdetulle jumalalle, en tiedä millainen se jumala olisi ollut. Ei ilmeisesti kuitenkaan jumalatar. 

Sain  kuin sainkin otetuksi elokuvasta kuvakaappauksia. Kuvat tässä postauksessa ovat siis Lina Wertmüllerin elokuvasta Rakkautta ja anarkiaa: kaksi anarkistia, nainen ja mies. Taustalla kuhisee Rooma. Mies on kotoisin maalta ja katsoo silmät pyöreinä öisen Rooman valaistua suurta veistosta.

Sillä tavalla sitä tulee kulkeneeksi missä tahansa Italiassa. Maa on täynnä todistuksia taiteen voimasta.   Kaupungit ovat kauniita päivällä ja yöllä.




17.9.17

Metsäpalojen valossa

Entisessä kotivaltiossa, Yhdysvaltain Oregonissa, raivosi sarja metsäpaloja.  Uutisissa näkyi punaisena hehkuvia korkeita kukkuloita kummankin puolen Columbia-jokea. Palomiehet uurastivat yötä päivää ja saivat paloa rajoitetuksi.

Paljon silti menetettiin. Palon sytyttäjä leikki tulella, aikuinen mies. Hänet saatiin kiinni ja todistajia on. Sattui olemaan paikka täynnä retkeilijöitä. Heitä jäi loukkuun ylhäälle eivätkä he enää päässeet takaisin kuin helikoptereilla.

Tässä jutussa on kuvituksena yksi niistä alueista, Multnomah Falls (kuva on Oregonin Historical Society’n arkistoista, Carleton Watkins kulki höyrylaivalla ylös jokea 1860-luvulla ja kuvasi putoukset Multnomah-intiaanien alueella), joissa olen patikoinut. Kauempana Columbia-joen kanjonissa on vielä Eagle Creek, jyrkempi kanjoni, jossa asuvat kotkat ja puumat. Ja tuuli suhisee 100-metrisissä puissa, siis niillä on sen verran pituutta. Puiden nimet ovat Douglas-kuusi, Hemlock tai Oregonin mänty.

Suomalaissiirtolaiset olivat niitä vahvahermoisia tyyppejä, jotka kiipesivät semmoisen puun latvaan, kun puu piti kaataa. Mutta ne lumperijäkit saivat myös aikaan 8-tuntisen työpäivän ja lakanat tukkikämpille. Senaikaiset metsätyömaat toimivat lähinnä ihmistyövoimalla. Tuhoa tuli aivan tarpeeksi, siis metsille.

Sitten tulivat metsäkoneet, ensimmäisinä moottorisahat. Snyderin runo osuu siihen aikaan kun olin siellä. Silloin metsäyhtiöt huomasivat ettei jyrkillä vuorten juurikukkuloilla voinut kiivetä metsäkoneilla ylös. Yrittivät helikoptereita avuksi, bensa oli liian kallista. Metsäyhtiöt muuttivat pois.

Nyt kun metsäpalot tulivat, metsäyhtiöt tajusivat tilaisuutensa tulleen. Nehän voisivat siivota tulipalojen jäljet ja myydä tukit isolla voitolla. Nämä yhtiöiden miehet ovat poliitikkoja, sen Washingtonissa istuvan nro 45 miehiä, joita on oltava osavaltioissa valvomassa oikeuksia.  

Metsän uudistuminen kestää kauan jyrkillä rinteillä. Jos metsäyhtiöt pääsevät kiinni hakkuisiin, siitä seuraa eroosio: pintamaa tulee alas ryminällä (mutavyöryt), joki likaantuu ja samenee, lohet eivät pääse enää kutualueilleen, karhut eivät saa evästä talvea vasten ja kaikkea muuta sellaista.

Joen yläjuoksulta tulee yli kahden miljoonan ihmisen juomavesi. Mutta kuten amerikkalainen yhtiö, muun muassa virvoitusjuomia ja äidinmaitovastikkeita valmistava Nestle, ilmoitti: puhdas vesi ei ole ihmisoikeus. Vaikuttaa siltä että puhtaan veden turmeleminen sen sijaan on ihmisoikeus. Niin täällä kuin sielläkin.

Jotain pitäisi tehdä. Tämä on maapallon kokoinen ongelma. Mutta linkissä vielä lisätietoa näiden metsien tilanteesta.





Front Lines  
Gary Snyder (1969)

The edge of the cancer
Swells against the hill -- we feel
a foul breeze -- And it sinks back down.
The deer winter here
A chainsaw growls in the gorge.

Ten wet days and the log trucks stop,
The trees breathe.
Sunday the 4-wheel jeep of the
Realty Company brings in
Landseekers, lookers, they say
To the land,
Spread your legs.

The jets crack sound overhead, it's OK
here;
Every pulse of the rot at the heart
In the sick fat veins of Amerika
Pushes the edge up closer --

A bulldozer grinding and slobbering
Sideslipping and belching on top of
The skinned-up bodies of still-live bushes
In the pay of a man
From town.

Behind is a forest that goes to the Arctic
And a desert that still belongs to the
Piute
And here we must draw
Our line.


(Thanks for Mickey for the poem!)

7.9.17

Romahdus



Kissojen on merkittävä reviirinsä myös ihmisten kanssa asuessaan. Reviirin merkitseminen sujuu samalla kun kissa terottaa kynsiään, sillä on tassuissaan hajurauhaset. Kissa itse arvioi sen mikä on merkitsemiseen paras paikka. Se on jollain tavalla huoneen keskellä. 

Meillä kolme kissaa tuhosi yhden sohvan ja jätti jälkensä kirjahyllyyn. Olin varma siitä että isoin kirjahyllyni romahti kissojen raapimisen vuoksi. Mutta eipäs. Vain hyllyjä kiinni pitävät pienet pyöristetyt metallikappaleet antoivat periksi. Lastulevyt, jotka toimivat hyllyinä, olivat notkollaan. Levyt olivat tehneet pyöreistä runkojen rei’istä soikeita, eikä metallikappale enää pysynyt paikallaan. Romahdus tuli, kun yritin siirtää Jörn Donnerin kirjaa nimeltä Itsenäisyyspäivä toiseen hyllyyn. Se kieltäytyi liikkumasta. Ylempi kirjahylly oli asettunut makaamaan sen päälle. Sitten jo romahtivat muutkin hyllyt.

Kirjahyllyssä on ehkä 1000 kirjaa, ehkä vähän vähemmän tai enemmän. Joku toinen kuskaisi kirjahyllyn roskalavalle, mutta meidän on vielä yritettävä kannustaa hyllystöä. Tämä olisi toinen kerta kun lastulevyhyllyt käännetään ympäri, että ne suoristuisivat. Hyllyt ovat 44 vuotta vanhat, mutta minulla on kirjakaappi, jonka isoisä on tehnyt tai teetättänyt, on se ainakin 1920-luvulta. Se on umpipuuta eikä siinä ole mitään vikaa.

Mistään ei saa tämmöistä köyhän ihmisen Lundiaa enää. Kirjahyllyt eivät kuulu ihmisten sisustukseen. Sivistyskodit eivät ole muodissa? Voisi miettiä mitä on tapahtunut sivistykselle, mutta oletan että sillä ei ole merkitystä. 

Meillä on kunnallinen kirjasto. Siellä on hyllyjä jotka kestävät. Mutta siellä taas hyllyt alkavat täyttyä ja kirjasto joutuu myymään kirjoja pois, halvalla kyllä. Kirjakauppa on sellainen että sieltä ei saa edes tilatuksi kirjoja jotka haluaisi. Se on nimeltään Suomalainen kirjakauppa. Minulla on lompakossa edelleen pokkaripassi. Se on siltä ajalta, kun ostin suhteellisen halpoja englanninkielisiä pokkareita. Nyt valikoima on pienentynyt eivätkä kirjat ole enää kovin halpoja.

Tässä on syy siihen miksi minulla on oltava suuri kirjahylly. Suurin osa noista kirjoista on sellaisia joita ei saa enää mistään. Ja suurin osa niistä on klassikkoja. Ehkä niitä hyvällä onnella joitakin voisi olla jossain divarissa. 

Nyt kirjat ovat työhuoneeni lattialla. Runkoon pitää naulata tukipuita ja toivoa että hyllyt sitten toimisivat. En tiedä miten hyllyt saa pysymään paikoillaan, ehkä ne metallikappaleet pitää liimata superliimalla. Pölypilvi saa aivastelemaan, mutta on tässä vielä toivoa.

Toinen ihminen ymmärsi ruveta käymään läpi roskiksia.  Hän löysi sitten täyspuuta ehkä tarpeeksi siihen, että metallipidikkeet voidaan korvata poikkipuilla, joiden päällä hyllyjen päät lepäävät. Hyllyt pitää vielä maalata. Paljas lastulevy vetää pölyä ja likaa puoleensa niin että kirjat juuttuvat niihin kiinni vielä, hyväkkäät. 




Heräsin aurinkoon. Katselin peiton raosta kirjakasoja ja rupesin laskemaan. Kyllä niitä on tuossa isossa hyllyssä yli tuhat kirjaa. Nousin ylös ja tassuttelin kirjakasojen ympärillä. Sormeilin yhtä ja muistin mistä siinä oli kysymys. Kirja oli ollut väärässä hyllyssä. Olin tarvinnut alakerran englanninkielisestä hyllystä kreikkalaisia satuja. Siinä nökötti suomalaisen kasan päällä Apuleiuksen Kultainen aasi. Kirjan on kääntänyt englanniksi Robert Graves, niin että voisin oikeastaan ruveta oikein lukemaan kirjaa.  Muistan varmistaneeni jonkun tarinan siitä viitteeksi johonkin toiseen kirjaan.

Olen todennäköisesti yliopistossa oppinut sellaisen tavan käyttää kirjoja. Seminaariesitelmien tekeminen tapahtui aina kiireessä ja oli haalittava kirjoja, joita voisi pitää hyvinä viitteinä. Tämä Lucius Apuleius oli syntynyt noin 120 jaa Madaurassa Marokossa. Marokko oli Rooman siirtokunta, mutta ei nähtävästi provinssi, koska sitä kutsutaan nimellä colonia. Apuleius opiskeli ensin Kartagossa (jota ei oltu vielä hävitetty, en muista uhkasivatko ne vain hävityksellä vai päätyikö joku Rooman sotapäälliköistä tosiaan sen tuhoamaan), sitten jatkoi opiskelemalla platonilaista filosofiaa Kreikassa. Jossain hän törmäsi Isis-kulttiin (siis sen Levantin  jumalattaren), sitten meni opiskelemaan puhetaitoa Roomaan ja suoritti tutkinnon.  Mutta Apuleiuksesta löytyy suomeksikin verkossa elämänkertatietoja.

Tulin ajatelleeksi Rooman valtakunnan ihmisiä. Heillä oli mahdollisuus tutustua kaikkeen mitä senaikaisissa akatemioissa oli. Eivät kaikki vapaat ihmiset harrastaneet filosofiaa, orjat eivät yleensä osanneet edes lukea tai kirjoittaa, naiset taas eivät olleet osa vapaita miehiä. En tiedä miten filosofien ylläpito onnistui, mutta kyllä tästäkin saa sen käsityksen, että jonkinlainen mesenaattijärjestelmä heillä oli, virkojakin löytyi ja varakas avioliitto on hyvä ajatus niin kuin varmaan nykyäänkin. 

Apuleius  vain matkusteli ympäri Rooman valtakuntaa ja kirjoitti. Tässä Penguinin Classics-sarjassa on Apuleiuksen  Kupido ja Psyyke-tarinoita (suomeksi tietenkin Eros ja Psyyke, vaikka Kupido on kyllä oma hahmonsa, eikä jonkinlainen jumala niinkuin Eros taisi olla), mutta ennen kaikkea tahdon lukea Robert Gravesin  johdannon. Kirjan copyright on vuodelta 1950, tämä painettiin 1976. 



Yöt alkoivat kylmentyä, on etsittävä syystakki päälle ja lisättävä vauhtia. On näyttelyiden avajaisia, ihmiset alkavat palata takaisin kaupunkiin, myös aikuiset parveilevat. Syksy on energian aikaa. Kun päivä ja yö ovat suunnilleen tasoissa voi pitkän valoisan ajan jälkeen nukkua taas. Jos tulee talvi voi nukkua todella pitkään.

Lehdissä alkaa olla violetin sävyjä. Yhdysvaltain itärannikolle osuu hurrikaaneja, samoin kuin taifuunit  Bangladeshiin ja sinne päin. Ne voimistuvat kun ilmasto on muuttumassa. Vaikuttaa siltä että ihmiskunta ei kykene pysäyttämään ilmastonmuutosta. Se on kiinni tahdosta ja tahtoa pitää kahleissa ikiaikainen typeryys. Ja kun on tyhmä, niin kuolee varmaan ihan tyytyväisenä.  Joka tapauksessa ei ehdi käsittää mikä häneen iski.


Meitä muita, joita huvittaisi vielä istua ja opiskella, on ehkä vähemmistö. Taidan opiskella tuon Apuleius-opuksen nyt seuraavaksi.  Olen viihtynyt tätä ennen yhden toisen kirjan maailmassa ja matkustanut Intiaan.