19.5.18

Lintujen pesinnän aikaan


Luin tällä kertaa Christa Wolffin Kassandran hyvin tarkkaan. Se kertoo ihmisistä ja jumalista, päähenkilö on aika nuori nainen, Apollonin temppelin pappi ja ennustaja. Tietysti Wolff kertoo omasta ajastaan, siitä, miten se vertautuu muinaiseen sotaan. On sotia ja kylmiä sotia. Mutta kirjassa on vanha antiikin Kreikan aika myös. Se tuntuu hyvin todelliselta sen vuoksi, että teatterin katsojat tuntevat siinä esiintyvät henkilöt. Heistä kirjoitetaan miltei jokaisen antiikin Kreikan näytelmäkirjailijan tekstissä. 

Troijan sodasta huolimatta yritetään elää jotakuinkin normaalisti. Olen ehkä tuolla aiemmin sanonut milloin Troijan sota oli. Siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta ehkä 1200-1100 eaa. Ei ole varmaa, oliko sitä sotaa ylipäänsä tai ovatko näytelmät historiallisia, mutta Troija on kumminkin hävinnyt/hävitetty.  Näytelmäkirjailija Aiskhylos kirjoittaa n. 600-luvulla eaa. ja Sofokles 500-luvulla eaa., niin että kuvauksia ja henkilöitä taisteluista on olemassa. 

Myös Kassandra on läsnä. Hänen luonaan Troijassa käydään kuulemassa, miten papitar selittää kyselijän edellisyönä näkemän unen. Uniin hän liittää usein ennustuksia. Sanoo sitä tai tätä detaljia unessa enteeksi esimerkiksi sodan käänteistä. Hän miettii unen aihetta ja kääntää sitä suurten tapahtumien kielelle. Tällaisessa puheessa on pienestä tulee suuri ja päinvastoin. Ennustaja voi leikkiä merkityksillä. Silti ne ovat raskaita. Niitä raskauttaa sota jonka keskellä eletään. 

Kassandra on Troijan kuningasparin Priamoksen ja Hekaben tytär. Apollon on Troijan suojelijajumala, jonka erikoisaluetta on lääkintä ja ennustukset. Apollonin kaksossisar on Artemis, äitiyden ja lapsenpäästön suojelija. Siksi ehkä Kassandra on pappi. En ole varma johtopäätöksestä, mutta Kassandralla on 17 sisarta ja veljeä. Yksi veli on se onneton Paris joka meni ja rakastui Helenaan. (Ks. tietoja esim. Robert Graves: The Greek Myths 1 ja 2

Wolff tulee antaneeksi aika perusteellisen kuvauksen ennustajasta. Koska Wolff itse kirjoittaa muinaisessa DDR:n valtiossa, Itä-Saksassa, niin hän piilottaa unien selityksiin freudilaisia ja muita psykologisia kerroksia. 



Wolff kertoo sodan keskelle joutuneen Kassandran elämäntarinan. Tilanne on uhkaava. Kassandra on paennut Troijasta ja ottanut lapset mukaansa, samoin heidän imettäjänsä. Hän tietää kyllä Kreikkaa lähestyessään, että hänet tapetaan. Siksi hänellä ei ole kovin kauan aikaa miettiä ja kertoa (kenelle?) tarinaansa. Wolff kertoo oikeastaan koko Troijan sodan, mutta ihmisten kannalta, soturien myös. Troijan kuninkaan palatsin juonittelut ovat sodan kannalta tärkeitä. Tämä ei ole sankaritarina. Tätä voi ajatella vaikka nuoren tytön kasvutarinana. 

Klytaimestra on Kassandran oikeastaan viimeinen vastustaja. Argoksen kuningatarta Klytaimestra tahtoo kostaa tyttären uhraamisesta. Näytelmien henkilöt eivät voi itselleen mitään. Kohtalottaret ja raivottaret kuiskivat näyttämöllä harhailevien ihmisten korvaan totuuksia. Ihmisten ei kannata yrittää taistella kohtaloaan vastaan. Taistelemalla vastaan he ainakin tuhoutuvat. 

Sankareitakin on erilaisia ja heille kirjailijat kirjoittavat omanlaisensa luonteen, antavat heille vanhemmat, sisaret ja veljet. Kassandran tarina on minkä tahansa levottoman ajan tarina. 

Ei auta: se on hieno kertomus yhden naisen elämästä kauan sitten. Sotia on ollut aina ja ilmeisesti sotimisen hulluus jatkuu edelleen. Siksi kaikki tietävät millainen onnettomuus se on ihmiselle, saati kaupungille, orjille ja n.k. vapaille ihmisille, palatsille ja vuorten luolissa asujille. Troija on ollut olemassa,siellä, mistä pääsee Hellespontoksen kautta Argokseen, jossa Klytaimestra odottaa Troijan sodan voittajaa. Kassandra jää vähäksi aikaa vielä vaunuihin. 

Koska hän on ennustaja, tietäjä, niin hän tietää miten Agamemnonin käy. Kuoro kommentoi. Välillä se tietää mitä on tulossa, välillä taas kyselee yhtä ahdistuneena kuin näytelmän ihmiset (ja kuoro on tässä Raivottaria tai niitä toisia, jotka ovat suopeita, eivät ihmisiä mutta käyttäytyvät kyllä ihmisten tapaan): neuvovat näyttämöllä olevia roolihenkilöitä ristiriitaisesti ja osoittavat yleisölle miten sattumanvaraista on kaikkien elämä. Kuoron rooli ilmenee esimerkiksi Aiskhyloksen Oresteiassa (suom. Kirsti Simonsuuri). 

Vanhoja tekstejä lukiessa tulee mieleen, miksi ihmiset ovat panneet aikansa kirjoittamiseen. Enemmänkin: miten hienosti he käyttävät henkilöitään, miten pätevästi ja näköjään pakottomasti he siirtelevät niitä . Jo lukiessa tajuaa, että heitä voi näytellä niin, että vuosituhannet häipyvät välistä pois ja meillä on näyttämöllä eläviä ihmisiä. Heillä on omat murheensa ja ilonsa aivan niin kuin meilläkin.

Runoilija Pentti Saarikoski on suomentanut sen minkä ehti muun kirjoittamisensa lomaan. Näin suomeksi filosofi Platonin pohdintaa kirjoittamisen ideasta, joka aina vain riivaa ihmisiä:

Kun puhe kerran on kirjoitettu, se kiertää kaikkialle ja tavoittaa sekä sellaisia jotka ymmärtävät sen että sellaisia joille sitä ei ole tarkoitettu, eikä se itse ymmärrä kenelle sen pitäisi kohdistaa sanansa ja kenelle ei. Pahoin pideltynä ja väärin kohdeltuna se aina tarvitsee tekijänsä apua: itse se ei voi itseänsä puolustaa ja auttaa. (Kirjallisuus antiikin maailmassa/Sari Kivistö)

Sari Kivistö kirjoittaa itsensä Platonin suulla siitä, miten käsikirjoituksille käy, sillä tavalla hän saa sanotuksi minkä takia antiikin kreikkalaiset rupesivat kirjoittamaan jotain muutakin kuin kaupunginhallinnon pöytäkirjoja. Ihmiset ovat varmaan aina tahtoneet tietää miksi elämässä on ilmiselvästi jonkinlainen surrealistinen sävy. Siitä huolimatta he jatkavat elämistään, olivat he sitten tullitarkastajia tai palatsinvartijoita.

Onko ihmisen oltava tullivirkailija tai palatsinvartija pystyäkseen ironiaan, joka kohdistuu vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen, esimerkiksi? Löysin kirjastosta Kirsti Simonsuuren opuksen nimeltä Akropolis (Tammi, 1999), kävin kirjastossa hikoilemassa muutama päivä sitten, nyt olisi ollut viileämpää. Simonsuuri  ajattelee, että kreikkalaiset suojautuvat raunioiden painolta ironian avulla. Suomalaiset osaavat käyttää kyllä ironiaa, mutta vaikuttaa siltä että sitä on hirveän vaikea kenenkään ymmärtää. Kreikkalaiset ovat aika varmoja siitä että hallitsijat eivät ironiaa tajua. Meidän ongelmamme on se, että edes kanssakansalaiset eivät sitä tajua.

Suomea ja Kreikkaa ei taida voida rinnastaa kovin hyvin. Kreikka istuu länsimaisen kulttuurin päällä ja on istunut syntymästään lähtien, Hellas. Olen miettinyt kovasti Troijan sotaa lukiessani näitä kreikkalaisia. Niissä näytelmissä on hirvittävää väkivaltaa. Nyt se alkaa tulla uniin, koska ilmeisesti Troijan sodasta on kulunut noin 3100 vuotta. Ei tarvitse miettiä millä tavalla ihminen on muuttunut. Nykyään tapetaan enemmän, ydinaseillakin uhitellaan. Hellas ei ollut valtio vaan siellä oli joukko kaupunkivaltioita. Siellä myös kuninkaat ja heidän poikansa taistelivat. Syynä oli omituisen usein joku outo kunniakäsite, josta edelleen puhutaan.

Tämän kesän helteet ovat ohi. Taitaa olla vasta toukokuu. Rupesin lukemaan Kreikan runomitoista ja kirjoittaja on H.K. Riikonen, joka tuntee Saarikosken runot hyvin. On vielä siteerattava tuosta opuksesta nimeltä Kirjallisuus antiikin maailmassa Alkaioksen (n. 620-560 eaa.) hieno juomalaulu, Pentti Saarikosken suomentama:

Juo, Melanippos! Juovu kanssani!
Luuletko näkeväsi aurinkoa, kun olet kuollut,
kun olet kulkenut kuohuvan Akheronin yli?
Tule. Älä tavoittele mahdottomia;
Sisyfos, kuningas, Aioloksen poika, miehistä viekkain.
yritti hallita kuolemaa –
kahdesti kulki yli kuohuvan Akheronin,
Siinä hänen viekkautensa,
mustan maan alla
Kronoksen poika sälytti taakan hänen harteilleen.
Tule, mitä turhista nyt jos koskaan.


Taivaalla on ohutta yläpilveä. Selvästi on alle 20 astetta lämmintä. Kurkku tuntuu karhealta, on pantava vaatetta enemmän päälle kun menee ulos. Mietin vesijumpassa onko mahdollista että kuningas Sisyfos on se sama tyyppi joka puskee sitä kivenjärkälettä vuoren rinnettä ylös, aina se vierii takaisin. Pitää tutkia asiaa. 

6.5.18

Kieltä kysymässä

Kävelin tarkistamassa kevään etenemistä. Se on selvästi tulossa.  Mutta edelleen voi olla pakkasta yöllä. Tänään satoi ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ainakin, taisi sataa vähän toissayönäkin. Sade tähän kuivaan pölyyn tuntuu hyvältä. Muutama päivä sitten kun olin, niin joutsenet olivat lahden toisella puolella nojailemassa rannan kiviin. Niitä oli kaksi. Tänään ne olivat jakaantuneet kahtia, toinen päivysti sen pienen vastapäisen rannan saaren kupeessa ja toinen oli edelleen viuhtomassa siipiään niitä rannan kiviä vasten.

Telkät sukelsivat heti kun näkivät minut. Ei näkynyt niitä pieniä tummia ja töyhtöpäisiä lintuja, jotka nakkelivat niskojaan toisilleen.  Jonkinlaisia tukkasotkia ne olivat. Pelehtivät jonkin koreografian mukaan. Välillä ne äityivät uimaan ympyrää, semmoista toistensa kehissä uimista, ja vaikutti siltä että törmäsivät toisiinsa, ihan tarkoituksella. En kyllä nähnyt naaraiden taputtavan. Jos niiden piti valita joku reviiri, niin ehkä ne miettivät sen merenlahden kokoa? Pitääkö olla yksi pari jollain tietyllä alueella? Ehkä niitä laskeutui tuohon lahdelle isompi määrä ja osa jo lähti jonnekin kauemmaksi. 

Se käsitys minulla kyllä on että pienet linnut tahtovat muuttaa isoin joukoin, koska niin tuntuu turvallisemmalta, niin se on ihmistenkin kanssa. Etelä-Euroopassa pikkulintuja odottavat ampujakolonnat, ihmismiehet, varsinkin Maltalla. Mutta ilmeisesti myös muualla Välimeren rannoilla. Semmoinen tappamishimo tuntuu kummalliselta. Ennen on oltu nälkäisiä keväällä, mutta tuskin nämä ruokaa ampuvat. Kun oltiin siellä pari viikkoa 30 vuotta sitten, niin ei päästy käsitykseen että miten ne ihmiset itse elivät. Kun ei nähty ihmisten koteja. Ehkä heidän vanhempansa eivät puhuneet englantia. En kysynyt. Kuitenkin olivat minulle vain tilapäisiä tuttuja. Enkähän ole mennyt takaisin. Ei tunnu olevan enää asiaa. Vaikka joitakin asioita olisi ehkä voinut tsekata. Ne suuret temppelit, ja johanniittojen temppeli, se Caravaggio.

Olisi pitänyt oppia matkustamaan yksin, myöhemminkin. Olisi pitänyt muistaa Mamma ja ajatella että hän matkusti yksin ja Amerikkaan, vaikka oli hänellä siellä sisko. Minähän matkustin nuorena yksin.
Olin juuri oikean ikäinen. Yksin tulin tänne myös takaisin. Olisin voinut aivan hyvin jäädä Kööpenhaminaan. Mutta jostain syystä piti päästä Suomeen. En ole varma siitä miksi. Todennäköisesti suomen kielen vuoksi. Olen aina elänyt kielessä, jotenkin sen sisällä. 

Kun tulin takaisin en osannut enää puhua suomea. Tiesin mitä pitäisi sanoa, mutta sanat eivät tulleet ulos. Kaksi viikkoa meni pelkän kielen oppimisessa.  Sitten kesti talviaika kun etsin tästä maasta asuntoa. Päädyin isoäidin ja isoisän luo maalle ja katselin myöhään syksyllä pellon laidalla hyppivää kurkiparia. Ne ovat valtavankokoisia lintuja. Asettuivat siihen patsastelemaan pylväskatajan viereen. Varsinainen maisemataulu.



Nyt kun ilmasto muuttuu, on ehkä samantekevää, tuhoutuuko tämä maapallo ihmisten osalta vai ei. Jotakin elämää todennäköisesti jää. Ehkä seuraava evoluutio ei enää etene niin vääjäämättömästi tuhon suuntaan kuin tämä. On elämässä voinut olla onnellisiakin hetkiä. Ihminen on oppinut jotain. Ihminen on rakentanut hienoja sivilisaatioita.

Kun kävin kävelemässä ja lintuja arvuuttelemassa, hävisi epätoivo pois mielestä. Se on hieno asia. Lintuja lähellä olen elämän alkupuolella. Ei siinä ole yksin, talvellakin varikset sanovat ohi mennessäni jotain.

Verkkokalvolle jäi se yksi hullu lintujoukko, joka äityi tanssimaan veden päällä. Vaikka me ollaan hyvin kaukaista sukua lintujen kanssa, niin samoja kosiorituaaleja näyttää olevan. Ihmisetkin näyttävät kosiessaan pähkähulluilta. Ja yhä enemmän ajattelen rakkauden vastapuolena sotaa. 

Luen Christa Wolffin Kassandraa, joka saa unettomaksi ilman mitään selvää syytä. Sitten otin lohduksi Julia Kristevan tekstin jossa analysoitiin feminismejä, käytiin läpi historiaa. Christa Wolffin kirjailijanura DDR:ssä on ollut taatusti tasapainottelua juuri naisen osan ja kirjailijanosan välillä. Siinä kirjassa tuntuu voimakas ahdistus läpi kirjan. Wolff ei nimennyt sitä mutta on siinä kirjassa aivan tarpeeksi sotasankareita.

Kassandra on ylpeä papin työstään. Ennustaminen tuntuu olevan huijausta, niin kuin sitä eivät ihmiset muuten tietäisi! Sitten tulin ajatelleeksi, että entäs jos Wolff on ajatellut myös kirjailijanhommaa jonkinlaisena petoksena, poseerauksenakin? Epäilemättä Stasin tyypit ovat nähneet sen sillä tavalla. Sitä en tiedä oliko DDR oikeasti jonkinlaisen uhan alainen, mutta salaiset poliisit ottavat aina silmätikuikseen luovien ammattien harjoittajat. Voi se tietysti johtua siitäkin että he ovat niin sinisilmäisiä, luovat ihmiset. 



Sitten tuli mieleeni Risto Ahti puhumassa radiossa. Hän oli jossakin muualla kuin studiossa mikrofonin ääressä, mutta puhe oli silti suoraa. Hän arvioi Suomen kielen tärkeimmäksi syyksi siinä, että maa selviytyi eteenpäin. Oli esteenä vieras valta vuosisatoja ja kielestä tuli sen takia hyvin voimakas. Suomen kielestä on myös amerikkalainen runoilija Gary Snyder sanonut aivan samoin. Hän oli lukenut tämän maan historiaa ja tiesi suuriruhtinaanmaan, mutta oli sitä mieltä että kieli oli ihmisiä yhteen tuova asia. Hänen mielestään Kalevala tuli oikeaan aikaan.

Suomea pitävät yllä kirjailijat. Heidän ansiotaan on kielellinen identiteetti. En tiedä voiko sitä kutsua vapaudeksi. Mutta ehkä kirjallisen elämän asioita pidetään tärkeämpänä meillä kuin monen muun kielen alueella.  Sitten kysyin ääneeni Ahdilta että kuka pitää, puhun usein radion kanssa, eikä hän ehkä edes sanonut sitä sillä tavalla. Tietenkin Risto Ahti mainitsi Aleksis Kiven, joka on suorastaan malliesimerkki kirjailijantyön tekemisestä henkensä uhalla.

Tässä on se kielikysymys myös. Kivi oli alkujaan Aleksis Stenvall ja puhui ruotsia. En tiedä kuinka kaksikielinen 1800-luvun Nurmijärvi oli. Kyllä hän joutui taistelemaan oppiakseen suomen. Aikuisena uuden kielen oppiminen ei ole helppoa.

Gary Snyder väitti että suomi teki tästä väestä kansakunnan. Olen aina ihmetellyt mikä on kansakunta. Muistan tajunneeni suunnilleen heti Amerikassa, että se ei ole kansakunta vaan jonkinmoinen kiehuva helvetinpata. Siellä kielestä ei ollut yhdistämään eri puolelta tulevia ihmisiä. En tiedä onko täälläkään.

Amerikkalaiset käyvät koko ajan oikeutta. Ihmettelin sitä kovasti. Sitten ymmärsin että he eivät tavoittele totuutta. Siksi maailma tuntuu ontuvalta tällä hetkellä. Ehkä tavanomaista enemmän savijaloilla seisovalta, ja kun on pallosta kysymys, niin eikö se termi ollut epäkesko?. Ja toisella puolen maapalloa yrittää selvitä savisin jaloin joku toinen jättiläismaa. Tuloksena on taatusti jonkinlainen mutavyöry. 



Kielestä ei oikeastaan pidä puhua enempää, muuten sanoihin alkaa kompastella. Minulla oli rannalla kamera mukana ja siihen tarttui tavattoman puuhakkaita sinisorsia. Niillä oli niin hirveä kiire, että hyvä että ehdin näpätä kuvan tai kaksi. Minua nämä herrat eivät tietenkään noteeranneet. Ensimmäinen ajatteli ruveta motkottamaan minulle, mutta jätti yhteen tavuun sen sitten. Sorsat menivät letkassa jonnekin muualle pitämään hallinnollista kokoustaan.

26.4.18

Keiku, kevät!


Tiesin mistä etsiä joutsenia. Kun pääsin lähemmäksi, tajusin että ongelmia tulee. Vesi on korkealla. Pariskunta ei pääsisi vielä pesimään. Siellä ne makasivat siinä lahden keskellä jään päällä. Saari oli jään peitossa.

Kameran vähän pitemmällä putkella näkyi, että joutsenten päät olivat siipien suojassa. Ehkä ne nukkuivat matkaväsymystään pois. Sen olen kuullut että merikotkat ovat pesimispuuhissa, mutta en usko että ne joutsenten kimppuun uskaltaisivat. Tuskin niiden tarvitseekaan. Kuulin ohikulkevien vähän isompien poikien sanovan että hauet olivat jo puroissa ja rannoilla. Tuskin merikotkat niiden poikienkaan kimppuun kävisivät. Toisella pojalla oli ongenvapa sojottamassa repusta.

Yksi ystävä ilmaisi asian niin että ellei ole viherrystä ei ole piperrystä. Lokkeja ja niitä poikia lukuun ottamatta kaikki olivat hiljaa. Kevään ääniä ei muita vielä ollut.

Kun yritin ensimmäistä kuvaa, niin etsin meni mustaksi. Joku ajoi pyörällä editseni. Mutta tuuli puhalsi aikaa kovaa ja kylmästi, se peitti pyörän äänen.  Tutkiskelin sitä kuvaa sitten. Ainakin takin kangas näytti aivan uudelta. Joko nuorimies – kangas ei näyttänyt jotenkin naisen/tytön takkikankaalta – oli saanut takkirahat vanhemmiltaan lupauksin että toisi pari haukea, tai sitten ei. En tiedä minkälaisia sopimuksia vanhemmilla ja lapsilla on nykyään. Ei minulla ollut minkäänlaisia sopimuksia omien vanhempieni kanssa. Piti tehdä niin kuin ne sanoivat, mutta kyllä ne sitten häipyivät aika nopeasti manan majoille.



Näin telkkiä vähän aikaa sitten jossain luonto-ohjelmassa. Niitä kutsuttiin hyviksi sukeltajiksi. Yksi telkkä siinä ohikulkiessani sanoi jotain. Katsoin sitä ja kysyin että voisitko toistaa. Se ei toistanut vaan sukelsi. Siinä oli jään reuna aivan lähellä. Telkällä näytti olevan melkein punaiset silmät. Ehkä niillä näkee jään reunan eikä tule päähän kuhmuja. Katsoin jään värejä, siinä olivat kaikki mahdolliset valkoisen variaatiot, mutta ehkä niitä ei voisi kutsua enää valkoisiksi. Lähellä joutsenia oli melkein mustaa jäätä.

Olisi kova homma oppia keskustelemaan lintujen kanssa. Olin parikymmentä vuotta sitten yhtenä talvena rantatalossa, jonka läheltä alkoi kanava. Siinä oli ollut ennen koski. Vesi liikkui koko ajan, se piti jäitä poissa, mutta oikein kylminä öinä jää lähti leviämään ja kinnasi vasten rantaa, siltä se kuulosti. Jollakin isolla oliolla oli liian pieni pusero päällä ja se yritti kiskoa sitä alaspäin. Menin kuuntelemaan outoja ääniä ja kuulin puhetta. En sytyttänyt pihavaloa, etten säikyttäisi salametsästäjiä. Halusin yllättää ne, todistaa olevani neuvokas ihminen.

Joutsenet olivat siinä ohuen jään reunassa ja puhua pulputtivat. Kauempaa tieltä tuli valosaastetta ja tiesin että ne näkivät minut. Mutta eivät lähteneet minnekään. Kun olin jo lähtenyt pois, joku kertoi puhelimessa että juuri oli tullut palokunta ja rupesi irrottamaan joutsenta joka ei päässyt jäästä enää irti. Kerroin että niillä oli joku filosofiakerho käynnissä siinä rannassa.

Tuuli puhalsi aurinkolasit pois päästä. Telkän viereen ui sinisorsa. Ehkä sitä kutsutaan nykyään heinäsorsaksi tai jotain, tämä on siis se uros, jolla on turkoosi kaula ja oranssit räpylät. Tai ruskeat ainakin. Naaras on mudan värinen, mutta keskellä kesää ne ovat samanruskeita, kuin suosta nousseita. Kesällä ei pääse niiden lähelle, kun joka puolella on joko lapsia tai vanhoja tätejä jotka heittelevät linnuille sapuskaa. Nyt katsoin läheltä pohjaa, siellä oli jo jotain vihreää, ellei se ollut levää. Pajunkissat olivat valkoisina siinä polun reunalla. 



Kuluu vielä ikuisuuksia ennen kuin ne puhkeavat kukiksi. Aurinkoisella pihalla takaisin tullessa lensi kimalainen. Mistä se löytäisi ruokaa, hölmöä että eläimillä (niin kuin esimerkiksi ihmisillä) on kova kiire ulos kun aurinko ilmestyy. Kaikki unohtavat että meidän ja pohjoisen välissä ei ole kuin muutamia vaaroja. Tuntureista ei ole suojaksi tässä maassa. Mutta puheenaiheena lehdissä oli viikko pari sitten susilaumojen ilmestyminen lähelle lasten kouluteitä. Muistin yhden tutkijan jossain Labradorissa valkoisten susien keskellä. Hän oli ajatellut että on susien kaveri. Hänestä oli jäänyt vain repaleinen teltta ja radiopuhelin joka oli ollut auki.

Ajattelin ihmistä, tätä lajia siis. Viime vuonna löydettiin Marokosta homo sapiensin fossiili. Se on (radiohiili?)ajoitettu runsaat 300 000 vuotta vanhaksi. Ei olla oikein tajuttu kuinka vanha tämä laji jo on. Mutta joutsenet ja telkät ovat dinosaurusten jälkeläisiä ja paljon vanhempia.

Lesbos-saarelle on pakkautunut pakolaisia, se on Kreikan saari vastapäätä Turkkia. Radiossa sanottiin että Sudanin joku osa on taas levoton. Alamaisista jotkut olivat olleet sitä mieltä että päällikön tai kuninkaan pitäisi lähteä hyvän sään aikana. Kuningas hermostui siitä ja alkoi armeijallaan ammuskella kapinallisia. Sitten jonkun ajan kuluessa kapinallisilla on kunkku ja asiat menevät taas päinvastoin. Rauha meidän aikanamme.

Olen katsellut lintuja nettikamerassa. Niillä on myös tappeluja toistensa kanssa, mutta näyttävät lähinnä vain taistelevan muiden kosijoiden kanssa. Sitten joku pari rauhaantuu ja rupeaa pesimään. Seuraavaksi myrsky uhkaa katkaista pesäpuun ja saa pelätä ja jännittää sitä. 

Olisi nyt kuitenkin syytä EU:n ryhdistäytyä ja miettiä mikä on unionin pakolaispolitiikka. Nyt on annettu maiden rakentaa muureja ja kietoa ne piikkilangoin ettei kukaan pääse kiipeämään yli. Minulla on sellainen muistikuva historiasta, että Pohjois-Afrikka on ollut näiden Välimeren maiden eteläisiä provinsseja. Ne eivät ole toipuneet niistä ajoista vieläkään. Kun jo muinaiset roomalaiset hävittivät Kartagon. Sitä ennen foinikialaiset hakkasivat pois Libanonin seetrit. Eroosio alkoi. Sitten se levisi ja Saharan hiekka tuli tuulten mukana etelästä.

En muista kenen kirja oli Niin kauas kuin yötä riittää. Céline? Se pitäisi kuulua jokaisen ihmisen lukemistoon. Tai sitten voi ottaa kirjahyllystä Joseph Conradin Pimeyden sydän. Siinä kerrotaan Belgian Kongon kansanmurhista. Eivät ole kongolaisetkaan toipuneet. Belgialaisilla ei ole hengenhätää ainakaan nyt.



Mutta ovatko joutsenet kunnossa, jos vain lepäävät nyt?

12.4.18

Keskustelua Stanislavskin kanssa

Olen nyt ajatellut tuota näyttelijöiden, tanssijoiden ja opiskelijoiden höykyttämistä, jota on ilmeisesti ollut vähän kaikkialla jo vuosia. Voisi kyllä hyvin olla että on ollut vuosikymmeniä, en tiedä. Naisiakin on höykytetty, on peloteltu, ahdisteltu, uhattu raiskauksella ja muuta väkivaltaista. Moni on puhunut semmoista. 

Nyt joku elokuvaohjaaja sanoo vain halunneensa tehdä autenttisia kohtauksia. Tuli mieleen saman tien se, että eivät ohjaajat anna myöskään näyttelijöiden puhua kunnolla, vaan sillä lailla autenttisesti. Siitä ei saa selvää, autenttisesta. Eivät huomaa, että ei olekaan harrastajia kameran edessä, vaan näyttelijöitä, siis kunnolla puhumisen vuoksi. Voi puhua kunnollisesti ja olla nielemättä sanoja. Näyttelijät osaavat sen. Osaavat kuiskata niin että viimeisellä penkkirivillä istujat kuulevat. Kysymys on näyttelijän työn perusjutuista. Voi olla todella että elokuvaohjaajat eivät ole käsittäneet mitä on näyttelijäntyö, vaan yrittävät jotain omaa oikotietä autenttisuuteen.

Olen seurannut aivan viime vuosiin asti teatteria, joka nyt alkaa mennä kuulumattomiin, sananmukaisesti. Osaan lukea aika hyvin teatterin eri osien työtä, miten on valaistus, entä lavastus ja puvut. Käsiohjelma kertoo kuka on kuka, roolituksen, dramaturgian, mahdollisen musiikin ja muut. Kertoo yleensä hyvin ja kiinnostavasti. Teatteri ei ehkä ole menettänyt yleisöä siinä määrin kuin muut taiteet ovat. Joku tai jokin on ruvennut kilpailemaan yleisön suosiosta. Mutta se on toinen juttu.

Nyt sitten radiotoimittaja oli tajunnut että ehkä jossain ei ole ihan oikeasti käsitetty mitä on näytteleminen. Loistoidea oli sitten kutsua pari vanhempaa naisnäyttelijää puhumaan siitä miten tunnemuistia käytetään. Se kuulosti niin naivilta, että pysähdyin kuuntelemaan, en muista sanottiinko edes sitä sanaa, tunnemuisti, mutta muistin millaista oli ollut näyttämötyön tunneilla. Jostain perusteellisesta väärinymmärryksestä ehkä oli kyse, koska jokaisella meistä on tunnemuisti. Eihän tunnemuistissa tietenkään ole kysymys esimerkiksi jonkinlaisesta brechtiläisestä itsensä vieressä seisomisesta. Saksalainen Bertolt Brecht oli sitä mieltä, että saa olla oikeata järjen käyttöä ja ajattelua näyttämölläkin. Että osaa himmata itseään ja olla himmaamatta ja pystyy oikeasti lukemaan vastanäyttelijöitä. Kysymys on tietenkin aina dialogista. Näyttämöllä on harvoin vain yksi ihminen tai edes kaksi, yleensä niitä menee ja tulee ja on kaatamaisillaan lavasteet kulkiessaan. Sen takia on oltava skarppina ja oltava hätäilemättä että missähän mun tunnemuistini tänään haahuilee.



Tuo oli vähän niin kuin pähkinänkuoressa jonkin esityksen anatomiaa. Kuviteltu tapaus, ei muuta. Mutta toin tuohon Brechtin, joka oli eräänlainen tienhaara näyttelijäntyön ymmärtämiseen joskus 1950-60-luvulla. Eivät näyttelijät hylänneet tunnemuistiaan, mutta skarppasivat ehkä aivojensa monipuolisemmassa käytössä. Se on haaste missä tahansa ammatissa. Taustalla oli edelleen Stanislavskin 1900-luvun alussa Moskovan Taiteellisessa teatterissa kehittämä näyttelijäkoulutus. 

Se radio-ohjelma oli vähän hassu ja naivinpuoleinen. Sitä vielä säesti suoraan mikkiin joku kolmesta naisesta joka sanoi hoon päältä että jhooh, kun näyttelijä oli kuvailemassa rentoutustuokiota, joka oli kamalan ihana. On kerta kaikkiaan rikosluontoista päästää näyttelijöitä irti omassa asiassaan. Ei siitä tule selvää.  Sen lisäksi näyttelijät osaavat olla niin pahuksen mukavia, että sitäkään ei kestä keskellä arkipäivää.

Paljon mieluummin olisivat toimittajat mikkien ja kameroiden kanssa ja tekisivät sitten lopullisen jutun leikkauspöydässä, ohjaisivat leikkaamalla. En tiedä oliko kyseessä suora lähetys, mutta olisi rönsyjä pitänyt leikata pois. Näyttelijät ovat ammatti-ihmisiä ja tekevät työtään silloin kun tekevät. Olen kuullut tuollaisia tunnejuttuja tuntikausia jo lapsena ja nuorena, niitä kuuli lapsuudenkodissa, näyttelijöitä. Eivät tuntuneet aivan aikuisilta eivätkä kyllä täyspäisiltäkään. Olivat vanhempieni ystäviä. Katsoin vanhempiani aika lailla vinosti juuri sen takia ja pitkään. Sanotaan että näytä minulle ystäväsi, niin kerron millainen sinä olet.

Ajattelin että ehkä ne näyttelijät kuuluivat nyt vain johonkin aikakauteen ja ovat nyt aivan väärässä ajassa. Näyttelijät eivät ole juuri muuttuneet. Mutta kun ei heidän tarvitse siitä pitää meteliä, enkä minäkään mitään pahaa meteliä kuullut, kunhan lapsena ihmettelin sitä äänen nousua ja laskua. Niitä oli miehiä ja naisia, osasivat puhua taukoamatta. Sitä paitsi olin jo 4-vuotiaana ollut Kansallisoopperan näyttelijöiden pukuhuoneessa sanomassa päivää koppakuoriais-sedälle, joka pyyhki naamaltaan jotain mitä sanoi sminkiksi. Ei se ollut enää koppakuoriainen vaan äidin ja isän ystävä, joka halusi tietää tuleeko minusta isona pianisti. Silloin elettiin vuotta 1949, mutta muistan Tyrväisen sedän vieläkin.

Mutta ne toiset jutut ovat pahoja. En ollut tiennyt että näyttelemistä on voinut opettaa joku, joka on käyttänyt opiskelijoita hyväkseen, ahdistellut, uhannut ettei likka saa työtä ellei suostu. Sitä en ollut kuullut ennen. Että sellaista on ollut eikä varmaan vain viime vuosina. Minusta ne opettajat olivat yksinkertaisesti rikollisia, kiristäjiä. Ja nuoret tytöt, kenties pojatkin, oppivat tulevasta työstään sen, että siinä on kyse hengissäsäilymisestä. Ne opet eivät aikoneet kuolla.

Rupesin kuvittelemaan sitä, millaista on ollut näytellä bulevardikomediassa, kun joku kähmijä odottaa kulisseissa. Sitä on vaikea ymmärtää millään tasolla. Sillä kyllä näyttelemiseen kuuluu myös herkkyys. Ihmisistä tulee helposti kyynisiä, jos he joutuvat pelkäämään koko ajan. Kun on aina esillä, niin kaipa he joutuvat joskus vetämään överiksi. Jossain vaiheessa ketään ei enää naurata.

Aivan eri asia on puhua sitten siitä, mikä on miehen tai naisen rooli, siis sukupuolirooli. Se vaihtelee kulttuurien ja ikäkausien mukaan. Kulttuuriin kuuluu hyvin paljon, ei kysymys ole vain siitä kuka tiskaa astiat ja vie roskat ja kuka siivoaa ja kuka laittaa ruuan ja kuka korjaa rikkoontuneen ruohonleikkurin. Näyttelijöitä on ollut aina. Jos näyttelijälle jää rooli päälle siviiliin, hän ei kyllä ole kovin hyvä näyttelijä. Siihen roolista irtautumiseen kuuluvat sitten rentouttavat jooga-sessiot, niin olen käsittänyt. Eikä lenkillä käyminen ole yhtään huono asia.



Stanislavski käski teatterikoululaisensa kävelemään kaupungilla ja katselemaan tarkasti ihmisten tapaa kävellä. Että minkälaisiin luonteenpiirteisiin ne kävelytavat kuuluvat, vai voiko niitä yhdistää? Miksi tuo ihmisryhmä höpöttää noin innokkaasti ja mistä aiheesta? Stanislavski yllytti oppilaitaan olemaan aina vähän salapoliiseja, koska he joutuvat näyttämöllä käyttämään erilaisia tapoja puhua, katsoa toisiaan, eri tapoja solmia huivi ulosmennessä, eri tapoja nostaa hattuaan kun tapasi tuttavansa.

Vaikka siis meillä ei olisi enää huiveja eikä hattuja kaduilla, niin voi tulla teatterin ohjelmistoon Tšehovia, jolloin eleiden on kuitenkin oltava kohdallaan. Se näytelmäkirjailija teki ihmisistä kokonaisuuksia huiveja ja hattuja myöten, piti osata koskettaa hatunreunaa juuri oikealla tavalla. Kaikkien pitäisi lukea Stanislavskin näyttelijäntyö ja edes muutama Tšehovin novelli. Kyllä ne luettuaankin pystyy teatterissa käymään.

Ehkä sillä tavalla yhteistyö esimerkiksi teatterin ja elokuvan välillä onnistuisi. Näyttelijäntyössä todennäköisesti oppii aika paljon ihmisluonteesta, niistä osista sitä, mikä kaikille yhteistä ja mikä on lähellä omaa kulttuuripiiriä. Ei se sitä tarkoita, että mesotaan tunnemerissä ja hukutaan sinne. Rooleista pääsee kyllä eroon. Mutta pitää ensin oppia ottamaan kiinni ja päästämään irti. 

Seuraavaksi on katsottava, että kulisseissa ei ole roistoja eikä ahdistelijoita eikä kiristäjiä. Elokuvissa ja näyttämöillä kerrotaan ihmisten avulla tarinoita. Teatteri ja elokuvat samoin kuin muutkin taiteenlajit (oikeastaan useimmat) perustuvat mielikuvitukseen, siihen samaan jonka lapsikin osaa: ”tämä menis nyt tänne ja sanois että- - -”. Kuvittelu on kivaa ja se pitää sallia. Näyttelijöille kuuluu heittäytyminen ja yleisölle ajattelu ja viihtyminen. 

Joskus roolit saattavat myös vaihtua. Ihmiset haluavat leikkiä ja kuvitella kaikenlaista, meidän yksi nimemme on homo ludens. Jos kaikista rupeaisi vähitellen tulemaan parempia ihmisiä? Miten olisi?


Kuvat apostolinmiekasta ovat ajankohtaisia. Aurinko saa kasvin tahtomaan lisää tilaa, lisää valoa, lisää vettä. Tämä yksilö yritti ryömiä ruukustaan ylös, saatiin kiinni ja kannettiin yläkertaan. En muista nähneeni sitä tämän viimeisen 20 vuoden yhteiselon aikana noin vihreänä. Tällä on vieressään stereoiden kaiutin ja eilen soitin sille ja meille ihmisille Mozartia pitkään. Minusta se on eilisestä vihertynyt. En suosittele vetämään avokämmenellä tuota terävää sivua pitkin. Ei se ole suotta saanut nimeään.

2.4.18

Elokuvaillan jälkeen

Yritän lukea tiedeuutisia mistä ikinänsä niitä saankin käsiini. Ihmistutkimuksessa on päästy siihen asti, että ihmislajeja on ollut paljon. Lisäksi ne eivät suinkaan ole lineaarista historiaa. Ihmishistoria on enemmänkin ilmeisesti jonkinlainen hirveän iso pensaisto, eikä vain yksi yksittäinen puska. Ilmeisesti ainakin osa neandertalilaisista ja ehkä jotkut muutkin homo-suvun jäsenet ovat maalanneet kuvia luoliin. Tottakai Platonin luolavertauksella on ollut aivan oikea taustansa. Miksi minä en ole lukenut kreikkalaisista luolamaalauksista? Ehkä niitä ei ole vain vielä löydetty. Tai jos ne ovat ehtineet jo tuhoutua.

En minä säännöllisesti seuraa mitään erityistä tieteen osaa, luenpahan vain Tieteessä tapahtuu-julkaisua ja joskus Scientific Americania, riittävät kyllä, varsinkin kun kyse on usein luonnontieteistä tai matematiikasta. Mutta tärkeäkin juttu jää minulta lukematta, jos sitä ei ole kirjoitettu kunnon suomella. Tai englannilla.

Rupesin lukemaan Sofokleen Oidipus Kolonoksessa, näytelmää, jonka oli suomentanut Esa Kirkkopelto joidenkin teatteriystäviensä avulla, muistaakseni suomennosta tarvittiin Q-teatteriin. Olin lukenut esityksestä, joka oli joskus 1990-luvulla ja  Esa Kirkkopelto on hyvä kirjoittaja. Tarina on tietenkin kaikille tuttu. Tai ainakin sen pitäisi olla tuttu viimeistään sen jälkeen kun Freud selitti Oidipus-kompleksin, jonka henkilöitymä onneton kuningas Oidipus oli.

Ilmeisesti Aiskhyloksen kirjoittama Seitsemän vastaan Thebaa on ollut ensimmäinen ja siis joskus 490-luvulla eaa., Sofokles puhui Troijan sodan tästä vaiheesta vasta joskus 400-luvulla eaa.. Oidipus on näissä mukana, mutta niin ovat myös Theban ihmiset. Käsittääkseni Thebaa ei enää ole. Mutta sitä ei tiedetä, onko se tuhoutunut nimenomaan Troijan sodan kahinoissa.

Minulla on myös Aiskhyloksen Oresteia, mutta se ei ole kokonaisuudessaan tuossa kirjassa, koska suomennos on teatteriryhmä Raivoisien ruusujen tilaustyö. Kirjoittaja on Kirsti Simonsuuri, joka jälkisanoissaan toivoo saavansa julkaistuksi tekstin kokonaisuudessaan. Tässäkin on siis kyse teatterin tarpeesta, niin kuin Sofokles-suomennoksessa. Olen vasta aloittanut kirjan uudelleen lukemista, mutta rakastan kieltä. On onni saada lukea runoilijan suomennosta jostain noin kaukaa, yli 2000 vuoden takaa. Pitää olla ehdottomasti runoilija.

 Nyt on sitten sukellettava Robert Gravesin kreikkalaisiin myytteihin että saa jotain selvää noista Raivottarista ja muista, ne ovat kaukaisempaa jumal-kerrosta kuin nuo meidän historiankirjoissamme. Näytelmässä ei ole kysymys todellisuudesta, mutta mikä merkitys monipäiväisillä Kreikan kaupunkivaltioiden teatterifestivaaleilla on ollut 500-400 eaa? Jos näytelmät ovatkin olleet jonkinmoisia tiedonantoja sodan kulusta? Kyllä esimerkiksi Troijan raunioita on tutkittu myös Iliadin tarinoiden perusteella. Ja jotain on löydetty, pergamenttifragmentteja.



Minulla on käsikirjastossa kaksi hienoa kirjaa antiikista, paksuja ja perinpohjaisia. Ensimmäinen on Kirjallisuus antiikin maailmassa. (toim. Sari Kivistö, H.K. Riikonen, Erja Salmenkivi, Raija Sarasti-Wilenius, Teos 2007) ja  toinen Kulttuuri antiikin maailmassa (samat toimittajat ynnä Mika Kajava, Teos 2009)  Kun luin tuota kahden kirjan mittaista historiaa antiikista, muistan ennen kaikkea kirjoittajien (joita on paljon) vähän väliä toistavan, että mitään kulttuurista säilynyttä ei voi suoraan verrata nykyaikaan, ei edes sotajuttuja. 

Ja aivan ensimmäiseksi Sofokles kertoo tarinan tyttäristä, jotka ovat samalla saman kuningas Oidipuksen siskoja. Sama tarina oli siinä elokuvassa (Navalin perintö), jossa oli sota jossain päin köyhää 3. maailmaa. Aluksi siinä valtiossa (ainakin sitä kutsuttiin valtioksi ja siinä on kaupunkeja ja periferiaa) asuu erilaisia uskontoja tunnustavia ihmisiä ja sitten joku virkamies/puolueenjohtaja/vaikutusvaltaisen perheen jäsen keksii että usuttamalla ihmiset toistensa kimppuun saa itselleen rahaa, joka tuntuu olevan vallan kumppani. Ilmeisesti on olemassa jonkinlainen perussoturi-tarina. 

Siinä myytissä miehistä tulee olentoja, joista ei voi yhtään tietää mitä ne tekevät, mitä aikovat. Miehistä tulee berserkkejä, jotka eivät itsekään tiedä mitä tekevät. Sofokles tuntuu puhuvan sodista jonkinlaisena olemassaolon muotona. Näytelmien kuoro valittaa ihmisten onnettomuutta, mutta ei mahda mitään.

Kun Oidipuksen poika päättää napata sisarensa mukaansa saadakseen Oidipuksen tekemään mitä hän tahtoo, niin tulee ensimmäinen väkivaltainen kohtaus ja heti myös vihje siitä, että heidät raiskataan ja tapetaan, tytöt häviävät jäljettömiin joka tapauksessa. Nyt on käsittääkseni YK hyväksynyt yhdeksi sotarikokseksi raiskaukset. Vielä se tuskin tarkoittaa mitään käytännössä.

Täytyy katsoa esimerkiksi Syyriaa. Tuskin siitä mitään elävää ja toimivaa yhteiskuntaa tulee vuosikymmeniin jos koskaan. Ja Libanon vieressä oireilee taas. Koko ajatus sotimisesta, tässäkin tapauksessa kaiken hävittämisestä – siis Thebaa ei ole enää olemassa – on täyttä hulluutta. Mihin kohtaan ihmisen psykofyysista järjestelmää sota paikallistuu? Täytyy sen olla aika lailla perusihmisyyttä, koska se on tuolla yli 2000 vuotta vanhassa tekstissä. Samoin kaikissa uskonnoissa. Vallasta niissäkin puhutaan.



Järjettömyyttä sota on senkin takia, että uskotellaan sen kuninkaan tai diktaattorin elävän ikuisesti ja se valta säilyy. Mutta Oidipuksenkin pojat kävivät toistensa kimppuun lopulta. Oidipuksen lapsista jäi elämään vain kaksi tytärtä. Heillä ei ollut kovin paljon mitään merkitystä. Silti: kyllä kai tyttöjen pojat ottivat vallan lopulta? 

Toinen asia on tietysti, että Oidipus joutuu kulkemaan henkipattona sen takia, että hän meni naimisiin äitinsä kanssa ja surmasi isänsä. Niissä on kysymys kohtalosta. Ei ollut ihmisen vallassa se, miten käy. Oidipuksen poikakin menee heti uhraamaan jumalalle kun tulee lähelle Thebaa. Perusihmisyyttä on aggressiivisuus ja vallanhimo ja myös ihmisten kokema katkeruus ja suru. Suru taitaa olla yhteinen asia. 

Silti sodat eivät olleet niin tuhoavia antiikin aikaan kuin ne ovat nyt. Nyt noita vanhoja kreikkalaisia näytelmiä on luettava uudestaan. Ehkä sieltä löytyy joku selitys ihmislajin omituisuuksille. Ehkä tämä kulunut 2000 vuotta, kauemminkin, on lähtenyt jostain selvästä ja määritellystä asiasta. Olisi aika tyrmistyttävää jos Troijan sodan todella olisi aiheuttanut kaunis Helena. Nuori flikka oli peilaillut tarpeeksi ja oppinut nokeamaan kulmansa kohtalokkaiksi. Paha kyllä hän sattui olemaan Ledan ja Zeuksen tytär.

Ehkä sivistyksen merkitystä voitaisiin vaihteeksi korostaa, ennen kuin on myöhäistä. Mutta olen kyllä huolestunut. Eilen kävin elokuvateatterissa katsomassa venäläisen Zvjagintsevin  uuden elokuvan nimeltä Vailla rakkautta. Siinä lopussa kumisivat tykit jossain päin Donetskia (?) ja naiset huusivat TV-kameralle, että heidät tapetaan. Elokuvan tarina oli vuodelta 2012, Ukrainan sota taisi alkaa 2014, nyt on 2018 ja kuulemma sota jatkuu edelleen. Elokuva kertoo aivan tavallisista keskiluokkaisista perheistä, joissa ei toisistaan välitetä. Sellaisia perheitä on, joissa lapset ovat aikuisten elämän tiellä. Käykää katsomassa se leffa, jos vain mahdollista!

20.3.18

Yleisön joukossa


Olin kirjafestareissa nimeltä LittFest, mutta en kuunnellut kuin kaksi juttua. Ensin oli radion kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen juontamassa kustantaja Touko Siltalan ja kirjailijoiden Karo Hämäläinen ja Kati Tervo keskustelua. Puttosen äänen olin kuullut radiosta, puhui selvästi. Siltala on hyvin nopea vastauksissaan ja skarppi ja vitsikäs, mutta vieressä istuva Karo Hämäläinen pärjäsi kyllä hänelle. Ajoittain kävivät ping pong –keskustelua. Tempo oli silloin aika nopea.

Kati Tervoa oli vaikeampi kuulla. Hänellä on ehkä sellainen äänenrekisteri että se ei aivan tavoita minua, tai tavoittaa, mutta ei muodosta kokonaisia lauseita minun aivoihini. Kyse on varmaan äänen korkeudesta. Pitäisi mennä kuulontutkijalle.

Olen saanut perusoppini kuullun ymmärtämiseen 1950-luvun radiosta. Koulussa kuunneltiin kaunokirjoituksen tai piirustuksen tunneilla kuulokuvia. Ne olivat suhteellisen lyhyitä näytelmiä tai näytelmän ja esitelmän välimuotoa, joskus niihin kuului myös musiikkia. Sen lisäksi kouluradiossa luettiin joskus jotain kirjaa. En tiedä miten radion puhetyöläiset olivat kouluttautuneet työhönsä, mutta he puhuivat tarpeeksi hitaasti, eivät värisyttäneet ääntään ja puhkuneet paatosta, niin kuin ajankohdan lausujat tekivät. Kuunnelkaa vaikka Yrjö Jyrinkoskea, joka kiersi tuolloin kouluja ja lähinnä jylisi. Minulla on joitakin kirjallisia äänilevyjä, joita joskus soitan aivan vain muistaakseni millainen oli Suomen 1950-luku.

Sain taas opetuksen siitä, että ei pidä kuvitella pärjäävänsä isossa tilassa, jossa ääniä pehmentää täysi sali ihmisiä. Aina unohdan. Voi olla että kirjaston Draamasali tarvitsisi joitakin akustisia levyjä seinilleen tai kattoon. En lähtenyt enää seikkailemaan muihin tiloihin.  



Sitten tuli vielä Jake Nyman, joka on myös vanha radioääni, sain mainiosti selvää puheesta. YLEn toimittajilla, Seppo Puttosella ja Nymanilla on täydellinen ulosanti. Ainakin ennen on ollut olemassa Ylen opisto, jossa opetetaan muun muassa äänenkäyttöä. Kaikki äänet eivät ole radiossakaan enää koulutettuja. Kirjailijoilta ja kustantajilta sellaista ei voi vaatia, koska heidän tehtävänsä on kirjallisen tekstin kanssa työskenteleminen. Live-tilanteessa ääniä ei voi leikata. Eikä voi poistaa niinkutuksia tai tavallaan oloja.

Jake Nyman esitteli kiellettyjä levyjä ja esitys oli hauska. Olen minä ennenkin ajatellut YLEn toimittajia: heidän elämänsä ei ehkä ole ihan helppoa, mutta en ole ikinä tullut ajatelleeksi sensuuria. Olihan meillä tietenkin ollut myös elokuvasensuuri, joka oli omalla tavallaan hölmö. Jake Nyman kertoi olleensa toimittaja vuodesta 1972 ja julkaisi viime syksynä kirjan kielletyistä levyistä. Hän soitti otteita ohjelmista, tulivat mieleen elokuun lopun matkat valottomalla pyörällä kuunnelmaa kuuntelemasta isoäidin luona. Mökillä pienemmät lapset nukkuivat.

Sensuuria muistan monen elokuvakerholaisen kiroilleen 1960-70-luvuilla, jolloin kävin elokuvakerhoissa, kerhot eivät saaneet kaikkia haluamiaan elokuvia ja niissä oli tiukat ikärajat. Nyt elokuvasensuuria ei enää ole, mutta ei myöskään elokuvakerhoja.

Kunnolla aloin oppia elokuvien ideaa vasta Tampereen yliopistovuosina Kino-Palatsissa, minne tulivat uudet ranskalaiset, italialaiset ja saksalaiset elokuvat suunnilleen samalla viikolla kuin elokuvien tuottajamaiden teattereihin. Enkä olisi nähnyt kaikkia leffoja, ellei meillä olisi ollut ilmaislippuja leffoihin, teatteriopiskelijoilla. Olen siitä edelleen kiitollinen. Samassa rakennuksessa oli pieni kahvila, johon saattoi mennä keskustelemaan kavereiden kanssa juuri nähdystä.

Elokuvat tuntuivat meistä oikeilta ja todelta, niissä oli se päivä, nykyaika ja nuoruus. Muistan erityisesti Godardin Hullu Pierrot-leffan ja Truffaut’n  Jules ja Jim. Niissä käsiteltiin eniten askarruttavia asioita, rakkautta ja sen sovittamista muuhun. Elokuvien ihanuus oli vapaudessa, jota ei ollut oikeassa elämässä. Olin varma että vapaus vielä koittaa. 

Tampere oli täynnä tehtaissa ja muualla työtä tekeviä ikäisiäni naisia ja heillä tuntui olevan kiire kotiin laittamaan ruokaa lapsille ja miehelle. Sain aiheen miettiä että missä miehet olivat. Elettiin vuosia 1965-68. Mutta eivät ne naiset näyttäneet mitenkään erityisen onnettomilta. Rupesin hitaasti oivaltamaan, että eurooppalaisten elokuvien maailmassa ei eletä niin kuin meillä.

Opin sellaisen asian kuin luokkayhteiskunta. Sitä ei mitenkään ihmeemmin dramatisoitu. Ikäisiäni töissä käyviä naisia alkoi tulla katsomaan ylioppilasteatteria. Sitten tuli ammattiosastoja jotka ostivat kokonaisia esityksiä, aina joskus sentään. 



Nyt olen mennyt elämän läpi toiselle puolen. Mutta entä jos olisin ollut näyttelijä ja sitten näytellyt elokuvassa?  Tiesin että tavalliset näyttelijät usein näyttelivät elokuvissa kesäisin, kun ei ollut näytäntöjä teatterissa. En halunnut näyttelijäksi, joten se ei ollut edes haaveilua. Se näytti rankemmalta työltä kuin mitä oli soitella ammattiosastoille ja olla illalla paikalla repimässä lippuja joita katsojat ojensivat. 

Nyt kun en kuullut kirjailijoiden puhetta tarpeeksi selvästi, tajusin miksi olen ollut vastahakoinen menemään edes teatteriin. Sen aika on ohi ja olen peruuttamattomasti kuulovammainen. Ei kuulovamma silti ole yksityisasia. Kuulo meni lapsena sikotaudin vuoksi. Nyt on valinnanvapaus mennyt siihen suuntaan, että vanhemmat eivät ota enää lapsilleen rokotuksia, edes sitä kolmoisrokotetta, johon sikotauti kuuluu. Ilmeisesti he tahtovat lastensa kuuroutuvan. En käsitä. Kun olin lapsi, rokotuksia ei tietenkään vielä ollut.

Olen työhuoneessani ja luen. Saan kulkea paikasta ja maisemasta ja keskustelusta toiseen ihan vain kirjoja vaihtamalla. Miksi minun pitäisi yrittää kuulla mitä kirjailijat sanovat, kun voin lukea heidän kirjojaan? Mitä niin kutsuttua lisäarvoa antaa kirjailijan puhe? Miksi kirjasto oli täynnä ihmisiä jotka halusi kuulla nimenomaan kirjailijoita?

 Oikeastihan kirjailijat ovat parhaimmillaan kirjoissa. Kuuntelin ihmisten puhetta väliajalla. Se käsitys jäi, että he lukevat ja paljon. Vertailivat kirjoja joita ovat lukeneet viimeksi. Ehkä on keksitty tapa, jolla yksityinen kokemus, lukeminen, muuttuu sosiaaliseksi?

Jake Nyman kertoi että ensimmäinen kielletty levy oli ollut Hiski Salomaan Lännen Lokari. Arvelin että syy on se kun laulussa on viimeiseksi: Maailman tuulet meitä tuuvittaa, mutta vapaus se sittenkin voittaa. ja laulettuna selvästi savolaisella intonaatiolla.  Jake Nyman soitti pätkän radiosta, jossa puhuivat Aune Ala-Tuuhonen ja Hella Vuolijoki ja levy iskettiin säpäleiksi. Vaikutti siltä että vapauden kaihon ajatus ei ollut syynä väkivaltaiseen tekoon. Vuolijoen mielestä laulu on renkutus eikä kuulu hyvään makuun. Mutta hän nauroi. Tuskin kukaan uskoi että hän olisi oikeasti sensuurin asialla. Tai ettei hän olisi pitänyt savolaisista.

Nyt alkaa aivan toisenlainen urakka. Haluan katsoa mahdollisimman monta YLEn Teeman elokuvafestarin leffaa, elokuvat alkavat tänään tiistaina. Mieluiten televisiosta, joka on isompi kuin tämmöinen kirjoitusruutu. Suurin osa leffoista on ulkomaisia, joten mukana on tekstitys. Voin rentoutua. Ymmärrän kaiken eikä tarvitse jäädä suremaan tyhmyyttäni, joka epäilemättä seuraa minua lopun elämän.

Siis: elokuvat alkavat tänään tiistaina 20.3. ja jatkuvat viikonloppuun. Kannattaa katsoa, varsinkin kun mukana on ensi-iltaleffoja! Kirjoja ja hyviä elokuvia ei voi asettaa toisiaan vasten. Ne perustuvat kumpikin tarinoihin. Ilman tarinoita me kaikki olisimme paljon vähäisempiä olentoja. Mistä me edes puhuisimme?