12.4.18

Keskustelua Stanislavskin kanssa

Olen nyt ajatellut tuota näyttelijöiden, tanssijoiden ja opiskelijoiden höykyttämistä, jota on ilmeisesti ollut vähän kaikkialla jo vuosia. Voisi kyllä hyvin olla että on ollut vuosikymmeniä, en tiedä. Naisiakin on höykytetty, on peloteltu, ahdisteltu, uhattu raiskauksella ja muuta väkivaltaista. Moni on puhunut semmoista. 

Nyt joku elokuvaohjaaja sanoo vain halunneensa tehdä autenttisia kohtauksia. Tuli mieleen saman tien se, että eivät ohjaajat anna myöskään näyttelijöiden puhua kunnolla, vaan sillä lailla autenttisesti. Siitä ei saa selvää, autenttisesta. Eivät huomaa, että ei olekaan harrastajia kameran edessä, vaan näyttelijöitä, siis kunnolla puhumisen vuoksi. Voi puhua kunnollisesti ja olla nielemättä sanoja. Näyttelijät osaavat sen. Osaavat kuiskata niin että viimeisellä penkkirivillä istujat kuulevat. Kysymys on näyttelijän työn perusjutuista. Voi olla todella että elokuvaohjaajat eivät ole käsittäneet mitä on näyttelijäntyö, vaan yrittävät jotain omaa oikotietä autenttisuuteen.

Olen seurannut aivan viime vuosiin asti teatteria, joka nyt alkaa mennä kuulumattomiin, sananmukaisesti. Osaan lukea aika hyvin teatterin eri osien työtä, miten on valaistus, entä lavastus ja puvut. Käsiohjelma kertoo kuka on kuka, roolituksen, dramaturgian, mahdollisen musiikin ja muut. Kertoo yleensä hyvin ja kiinnostavasti. Teatteri ei ehkä ole menettänyt yleisöä siinä määrin kuin muut taiteet ovat. Joku tai jokin on ruvennut kilpailemaan yleisön suosiosta. Mutta se on toinen juttu.

Nyt sitten radiotoimittaja oli tajunnut että ehkä jossain ei ole ihan oikeasti käsitetty mitä on näytteleminen. Loistoidea oli sitten kutsua pari vanhempaa naisnäyttelijää puhumaan siitä miten tunnemuistia käytetään. Se kuulosti niin naivilta, että pysähdyin kuuntelemaan, en muista sanottiinko edes sitä sanaa, tunnemuisti, mutta muistin millaista oli ollut näyttämötyön tunneilla. Jostain perusteellisesta väärinymmärryksestä ehkä oli kyse, koska jokaisella meistä on tunnemuisti. Eihän tunnemuistissa tietenkään ole kysymys esimerkiksi jonkinlaisesta brechtiläisestä itsensä vieressä seisomisesta. Saksalainen Bertolt Brecht oli sitä mieltä, että saa olla oikeata järjen käyttöä ja ajattelua näyttämölläkin. Että osaa himmata itseään ja olla himmaamatta ja pystyy oikeasti lukemaan vastanäyttelijöitä. Kysymys on tietenkin aina dialogista. Näyttämöllä on harvoin vain yksi ihminen tai edes kaksi, yleensä niitä menee ja tulee ja on kaatamaisillaan lavasteet kulkiessaan. Sen takia on oltava skarppina ja oltava hätäilemättä että missähän mun tunnemuistini tänään haahuilee.



Tuo oli vähän niin kuin pähkinänkuoressa jonkin esityksen anatomiaa. Kuviteltu tapaus, ei muuta. Mutta toin tuohon Brechtin, joka oli eräänlainen tienhaara näyttelijäntyön ymmärtämiseen joskus 1950-60-luvulla. Eivät näyttelijät hylänneet tunnemuistiaan, mutta skarppasivat ehkä aivojensa monipuolisemmassa käytössä. Se on haaste missä tahansa ammatissa. Taustalla oli edelleen Stanislavskin 1900-luvun alussa Moskovan Taiteellisessa teatterissa kehittämä näyttelijäkoulutus. 

Se radio-ohjelma oli vähän hassu ja naivinpuoleinen. Sitä vielä säesti suoraan mikkiin joku kolmesta naisesta joka sanoi hoon päältä että jhooh, kun näyttelijä oli kuvailemassa rentoutustuokiota, joka oli kamalan ihana. On kerta kaikkiaan rikosluontoista päästää näyttelijöitä irti omassa asiassaan. Ei siitä tule selvää.  Sen lisäksi näyttelijät osaavat olla niin pahuksen mukavia, että sitäkään ei kestä keskellä arkipäivää.

Paljon mieluummin olisivat toimittajat mikkien ja kameroiden kanssa ja tekisivät sitten lopullisen jutun leikkauspöydässä, ohjaisivat leikkaamalla. En tiedä oliko kyseessä suora lähetys, mutta olisi rönsyjä pitänyt leikata pois. Näyttelijät ovat ammatti-ihmisiä ja tekevät työtään silloin kun tekevät. Olen kuullut tuollaisia tunnejuttuja tuntikausia jo lapsena ja nuorena, niitä kuuli lapsuudenkodissa, näyttelijöitä. Eivät tuntuneet aivan aikuisilta eivätkä kyllä täyspäisiltäkään. Olivat vanhempieni ystäviä. Katsoin vanhempiani aika lailla vinosti juuri sen takia ja pitkään. Sanotaan että näytä minulle ystäväsi, niin kerron millainen sinä olet.

Ajattelin että ehkä ne näyttelijät kuuluivat nyt vain johonkin aikakauteen ja ovat nyt aivan väärässä ajassa. Näyttelijät eivät ole juuri muuttuneet. Mutta kun ei heidän tarvitse siitä pitää meteliä, enkä minäkään mitään pahaa meteliä kuullut, kunhan lapsena ihmettelin sitä äänen nousua ja laskua. Niitä oli miehiä ja naisia, osasivat puhua taukoamatta. Sitä paitsi olin jo 4-vuotiaana ollut Kansallisoopperan näyttelijöiden pukuhuoneessa sanomassa päivää koppakuoriais-sedälle, joka pyyhki naamaltaan jotain mitä sanoi sminkiksi. Ei se ollut enää koppakuoriainen vaan äidin ja isän ystävä, joka halusi tietää tuleeko minusta isona pianisti. Silloin elettiin vuotta 1949, mutta muistan Tyrväisen sedän vieläkin.

Mutta ne toiset jutut ovat pahoja. En ollut tiennyt että näyttelemistä on voinut opettaa joku, joka on käyttänyt opiskelijoita hyväkseen, ahdistellut, uhannut ettei likka saa työtä ellei suostu. Sitä en ollut kuullut ennen. Että sellaista on ollut eikä varmaan vain viime vuosina. Minusta ne opettajat olivat yksinkertaisesti rikollisia, kiristäjiä. Ja nuoret tytöt, kenties pojatkin, oppivat tulevasta työstään sen, että siinä on kyse hengissäsäilymisestä. Ne opet eivät aikoneet kuolla.

Rupesin kuvittelemaan sitä, millaista on ollut näytellä bulevardikomediassa, kun joku kähmijä odottaa kulisseissa. Sitä on vaikea ymmärtää millään tasolla. Sillä kyllä näyttelemiseen kuuluu myös herkkyys. Ihmisistä tulee helposti kyynisiä, jos he joutuvat pelkäämään koko ajan. Kun on aina esillä, niin kaipa he joutuvat joskus vetämään överiksi. Jossain vaiheessa ketään ei enää naurata.

Aivan eri asia on puhua sitten siitä, mikä on miehen tai naisen rooli, siis sukupuolirooli. Se vaihtelee kulttuurien ja ikäkausien mukaan. Kulttuuriin kuuluu hyvin paljon, ei kysymys ole vain siitä kuka tiskaa astiat ja vie roskat ja kuka siivoaa ja kuka laittaa ruuan ja kuka korjaa rikkoontuneen ruohonleikkurin. Näyttelijöitä on ollut aina. Jos näyttelijälle jää rooli päälle siviiliin, hän ei kyllä ole kovin hyvä näyttelijä. Siihen roolista irtautumiseen kuuluvat sitten rentouttavat jooga-sessiot, niin olen käsittänyt. Eikä lenkillä käyminen ole yhtään huono asia.



Stanislavski käski teatterikoululaisensa kävelemään kaupungilla ja katselemaan tarkasti ihmisten tapaa kävellä. Että minkälaisiin luonteenpiirteisiin ne kävelytavat kuuluvat, vai voiko niitä yhdistää? Miksi tuo ihmisryhmä höpöttää noin innokkaasti ja mistä aiheesta? Stanislavski yllytti oppilaitaan olemaan aina vähän salapoliiseja, koska he joutuvat näyttämöllä käyttämään erilaisia tapoja puhua, katsoa toisiaan, eri tapoja solmia huivi ulosmennessä, eri tapoja nostaa hattuaan kun tapasi tuttavansa.

Vaikka siis meillä ei olisi enää huiveja eikä hattuja kaduilla, niin voi tulla teatterin ohjelmistoon Tšehovia, jolloin eleiden on kuitenkin oltava kohdallaan. Se näytelmäkirjailija teki ihmisistä kokonaisuuksia huiveja ja hattuja myöten, piti osata koskettaa hatunreunaa juuri oikealla tavalla. Kaikkien pitäisi lukea Stanislavskin näyttelijäntyö ja edes muutama Tšehovin novelli. Kyllä ne luettuaankin pystyy teatterissa käymään.

Ehkä sillä tavalla yhteistyö esimerkiksi teatterin ja elokuvan välillä onnistuisi. Näyttelijäntyössä todennäköisesti oppii aika paljon ihmisluonteesta, niistä osista sitä, mikä kaikille yhteistä ja mikä on lähellä omaa kulttuuripiiriä. Ei se sitä tarkoita, että mesotaan tunnemerissä ja hukutaan sinne. Rooleista pääsee kyllä eroon. Mutta pitää ensin oppia ottamaan kiinni ja päästämään irti. 

Seuraavaksi on katsottava, että kulisseissa ei ole roistoja eikä ahdistelijoita eikä kiristäjiä. Elokuvissa ja näyttämöillä kerrotaan ihmisten avulla tarinoita. Teatteri ja elokuvat samoin kuin muutkin taiteenlajit (oikeastaan useimmat) perustuvat mielikuvitukseen, siihen samaan jonka lapsikin osaa: ”tämä menis nyt tänne ja sanois että- - -”. Kuvittelu on kivaa ja se pitää sallia. Näyttelijöille kuuluu heittäytyminen ja yleisölle ajattelu ja viihtyminen. 

Joskus roolit saattavat myös vaihtua. Ihmiset haluavat leikkiä ja kuvitella kaikenlaista, meidän yksi nimemme on homo ludens. Jos kaikista rupeaisi vähitellen tulemaan parempia ihmisiä? Miten olisi?


Kuvat apostolinmiekasta ovat ajankohtaisia. Aurinko saa kasvin tahtomaan lisää tilaa, lisää valoa, lisää vettä. Tämä yksilö yritti ryömiä ruukustaan ylös, saatiin kiinni ja kannettiin yläkertaan. En muista nähneeni sitä tämän viimeisen 20 vuoden yhteiselon aikana noin vihreänä. Tällä on vieressään stereoiden kaiutin ja eilen soitin sille ja meille ihmisille Mozartia pitkään. Minusta se on eilisestä vihertynyt. En suosittele vetämään avokämmenellä tuota terävää sivua pitkin. Ei se ole suotta saanut nimeään.

2.4.18

Elokuvaillan jälkeen

Yritän lukea tiedeuutisia mistä ikinänsä niitä saankin käsiini. Ihmistutkimuksessa on päästy siihen asti, että ihmislajeja on ollut paljon. Lisäksi ne eivät suinkaan ole lineaarista historiaa. Ihmishistoria on enemmänkin ilmeisesti jonkinlainen hirveän iso pensaisto, eikä vain yksi yksittäinen puska. Ilmeisesti ainakin osa neandertalilaisista ja ehkä jotkut muutkin homo-suvun jäsenet ovat maalanneet kuvia luoliin. Tottakai Platonin luolavertauksella on ollut aivan oikea taustansa. Miksi minä en ole lukenut kreikkalaisista luolamaalauksista? Ehkä niitä ei ole vain vielä löydetty. Tai jos ne ovat ehtineet jo tuhoutua.

En minä säännöllisesti seuraa mitään erityistä tieteen osaa, luenpahan vain Tieteessä tapahtuu-julkaisua ja joskus Scientific Americania, riittävät kyllä, varsinkin kun kyse on usein luonnontieteistä tai matematiikasta. Mutta tärkeäkin juttu jää minulta lukematta, jos sitä ei ole kirjoitettu kunnon suomella. Tai englannilla.

Rupesin lukemaan Sofokleen Oidipus Kolonoksessa, näytelmää, jonka oli suomentanut Esa Kirkkopelto joidenkin teatteriystäviensä avulla, muistaakseni suomennosta tarvittiin Q-teatteriin. Olin lukenut esityksestä, joka oli joskus 1990-luvulla ja  Esa Kirkkopelto on hyvä kirjoittaja. Tarina on tietenkin kaikille tuttu. Tai ainakin sen pitäisi olla tuttu viimeistään sen jälkeen kun Freud selitti Oidipus-kompleksin, jonka henkilöitymä onneton kuningas Oidipus oli.

Ilmeisesti Aiskhyloksen kirjoittama Seitsemän vastaan Thebaa on ollut ensimmäinen ja siis joskus 490-luvulla eaa., Sofokles puhui Troijan sodan tästä vaiheesta vasta joskus 400-luvulla eaa.. Oidipus on näissä mukana, mutta niin ovat myös Theban ihmiset. Käsittääkseni Thebaa ei enää ole. Mutta sitä ei tiedetä, onko se tuhoutunut nimenomaan Troijan sodan kahinoissa.

Minulla on myös Aiskhyloksen Oresteia, mutta se ei ole kokonaisuudessaan tuossa kirjassa, koska suomennos on teatteriryhmä Raivoisien ruusujen tilaustyö. Kirjoittaja on Kirsti Simonsuuri, joka jälkisanoissaan toivoo saavansa julkaistuksi tekstin kokonaisuudessaan. Tässäkin on siis kyse teatterin tarpeesta, niin kuin Sofokles-suomennoksessa. Olen vasta aloittanut kirjan uudelleen lukemista, mutta rakastan kieltä. On onni saada lukea runoilijan suomennosta jostain noin kaukaa, yli 2000 vuoden takaa. Pitää olla ehdottomasti runoilija.

 Nyt on sitten sukellettava Robert Gravesin kreikkalaisiin myytteihin että saa jotain selvää noista Raivottarista ja muista, ne ovat kaukaisempaa jumal-kerrosta kuin nuo meidän historiankirjoissamme. Näytelmässä ei ole kysymys todellisuudesta, mutta mikä merkitys monipäiväisillä Kreikan kaupunkivaltioiden teatterifestivaaleilla on ollut 500-400 eaa? Jos näytelmät ovatkin olleet jonkinmoisia tiedonantoja sodan kulusta? Kyllä esimerkiksi Troijan raunioita on tutkittu myös Iliadin tarinoiden perusteella. Ja jotain on löydetty, pergamenttifragmentteja.



Minulla on käsikirjastossa kaksi hienoa kirjaa antiikista, paksuja ja perinpohjaisia. Ensimmäinen on Kirjallisuus antiikin maailmassa. (toim. Sari Kivistö, H.K. Riikonen, Erja Salmenkivi, Raija Sarasti-Wilenius, Teos 2007) ja  toinen Kulttuuri antiikin maailmassa (samat toimittajat ynnä Mika Kajava, Teos 2009)  Kun luin tuota kahden kirjan mittaista historiaa antiikista, muistan ennen kaikkea kirjoittajien (joita on paljon) vähän väliä toistavan, että mitään kulttuurista säilynyttä ei voi suoraan verrata nykyaikaan, ei edes sotajuttuja. 

Ja aivan ensimmäiseksi Sofokles kertoo tarinan tyttäristä, jotka ovat samalla saman kuningas Oidipuksen siskoja. Sama tarina oli siinä elokuvassa (Navalin perintö), jossa oli sota jossain päin köyhää 3. maailmaa. Aluksi siinä valtiossa (ainakin sitä kutsuttiin valtioksi ja siinä on kaupunkeja ja periferiaa) asuu erilaisia uskontoja tunnustavia ihmisiä ja sitten joku virkamies/puolueenjohtaja/vaikutusvaltaisen perheen jäsen keksii että usuttamalla ihmiset toistensa kimppuun saa itselleen rahaa, joka tuntuu olevan vallan kumppani. Ilmeisesti on olemassa jonkinlainen perussoturi-tarina. 

Siinä myytissä miehistä tulee olentoja, joista ei voi yhtään tietää mitä ne tekevät, mitä aikovat. Miehistä tulee berserkkejä, jotka eivät itsekään tiedä mitä tekevät. Sofokles tuntuu puhuvan sodista jonkinlaisena olemassaolon muotona. Näytelmien kuoro valittaa ihmisten onnettomuutta, mutta ei mahda mitään.

Kun Oidipuksen poika päättää napata sisarensa mukaansa saadakseen Oidipuksen tekemään mitä hän tahtoo, niin tulee ensimmäinen väkivaltainen kohtaus ja heti myös vihje siitä, että heidät raiskataan ja tapetaan, tytöt häviävät jäljettömiin joka tapauksessa. Nyt on käsittääkseni YK hyväksynyt yhdeksi sotarikokseksi raiskaukset. Vielä se tuskin tarkoittaa mitään käytännössä.

Täytyy katsoa esimerkiksi Syyriaa. Tuskin siitä mitään elävää ja toimivaa yhteiskuntaa tulee vuosikymmeniin jos koskaan. Ja Libanon vieressä oireilee taas. Koko ajatus sotimisesta, tässäkin tapauksessa kaiken hävittämisestä – siis Thebaa ei ole enää olemassa – on täyttä hulluutta. Mihin kohtaan ihmisen psykofyysista järjestelmää sota paikallistuu? Täytyy sen olla aika lailla perusihmisyyttä, koska se on tuolla yli 2000 vuotta vanhassa tekstissä. Samoin kaikissa uskonnoissa. Vallasta niissäkin puhutaan.



Järjettömyyttä sota on senkin takia, että uskotellaan sen kuninkaan tai diktaattorin elävän ikuisesti ja se valta säilyy. Mutta Oidipuksenkin pojat kävivät toistensa kimppuun lopulta. Oidipuksen lapsista jäi elämään vain kaksi tytärtä. Heillä ei ollut kovin paljon mitään merkitystä. Silti: kyllä kai tyttöjen pojat ottivat vallan lopulta? 

Toinen asia on tietysti, että Oidipus joutuu kulkemaan henkipattona sen takia, että hän meni naimisiin äitinsä kanssa ja surmasi isänsä. Niissä on kysymys kohtalosta. Ei ollut ihmisen vallassa se, miten käy. Oidipuksen poikakin menee heti uhraamaan jumalalle kun tulee lähelle Thebaa. Perusihmisyyttä on aggressiivisuus ja vallanhimo ja myös ihmisten kokema katkeruus ja suru. Suru taitaa olla yhteinen asia. 

Silti sodat eivät olleet niin tuhoavia antiikin aikaan kuin ne ovat nyt. Nyt noita vanhoja kreikkalaisia näytelmiä on luettava uudestaan. Ehkä sieltä löytyy joku selitys ihmislajin omituisuuksille. Ehkä tämä kulunut 2000 vuotta, kauemminkin, on lähtenyt jostain selvästä ja määritellystä asiasta. Olisi aika tyrmistyttävää jos Troijan sodan todella olisi aiheuttanut kaunis Helena. Nuori flikka oli peilaillut tarpeeksi ja oppinut nokeamaan kulmansa kohtalokkaiksi. Paha kyllä hän sattui olemaan Ledan ja Zeuksen tytär.

Ehkä sivistyksen merkitystä voitaisiin vaihteeksi korostaa, ennen kuin on myöhäistä. Mutta olen kyllä huolestunut. Eilen kävin elokuvateatterissa katsomassa venäläisen Zvjagintsevin  uuden elokuvan nimeltä Vailla rakkautta. Siinä lopussa kumisivat tykit jossain päin Donetskia (?) ja naiset huusivat TV-kameralle, että heidät tapetaan. Elokuvan tarina oli vuodelta 2012, Ukrainan sota taisi alkaa 2014, nyt on 2018 ja kuulemma sota jatkuu edelleen. Elokuva kertoo aivan tavallisista keskiluokkaisista perheistä, joissa ei toisistaan välitetä. Sellaisia perheitä on, joissa lapset ovat aikuisten elämän tiellä. Käykää katsomassa se leffa, jos vain mahdollista!

20.3.18

Yleisön joukossa


Olin kirjafestareissa nimeltä LittFest, mutta en kuunnellut kuin kaksi juttua. Ensin oli radion kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen juontamassa kustantaja Touko Siltalan ja kirjailijoiden Karo Hämäläinen ja Kati Tervo keskustelua. Puttosen äänen olin kuullut radiosta, puhui selvästi. Siltala on hyvin nopea vastauksissaan ja skarppi ja vitsikäs, mutta vieressä istuva Karo Hämäläinen pärjäsi kyllä hänelle. Ajoittain kävivät ping pong –keskustelua. Tempo oli silloin aika nopea.

Kati Tervoa oli vaikeampi kuulla. Hänellä on ehkä sellainen äänenrekisteri että se ei aivan tavoita minua, tai tavoittaa, mutta ei muodosta kokonaisia lauseita minun aivoihini. Kyse on varmaan äänen korkeudesta. Pitäisi mennä kuulontutkijalle.

Olen saanut perusoppini kuullun ymmärtämiseen 1950-luvun radiosta. Koulussa kuunneltiin kaunokirjoituksen tai piirustuksen tunneilla kuulokuvia. Ne olivat suhteellisen lyhyitä näytelmiä tai näytelmän ja esitelmän välimuotoa, joskus niihin kuului myös musiikkia. Sen lisäksi kouluradiossa luettiin joskus jotain kirjaa. En tiedä miten radion puhetyöläiset olivat kouluttautuneet työhönsä, mutta he puhuivat tarpeeksi hitaasti, eivät värisyttäneet ääntään ja puhkuneet paatosta, niin kuin ajankohdan lausujat tekivät. Kuunnelkaa vaikka Yrjö Jyrinkoskea, joka kiersi tuolloin kouluja ja lähinnä jylisi. Minulla on joitakin kirjallisia äänilevyjä, joita joskus soitan aivan vain muistaakseni millainen oli Suomen 1950-luku.

Sain taas opetuksen siitä, että ei pidä kuvitella pärjäävänsä isossa tilassa, jossa ääniä pehmentää täysi sali ihmisiä. Aina unohdan. Voi olla että kirjaston Draamasali tarvitsisi joitakin akustisia levyjä seinilleen tai kattoon. En lähtenyt enää seikkailemaan muihin tiloihin.  



Sitten tuli vielä Jake Nyman, joka on myös vanha radioääni, sain mainiosti selvää puheesta. YLEn toimittajilla, Seppo Puttosella ja Nymanilla on täydellinen ulosanti. Ainakin ennen on ollut olemassa Ylen opisto, jossa opetetaan muun muassa äänenkäyttöä. Kaikki äänet eivät ole radiossakaan enää koulutettuja. Kirjailijoilta ja kustantajilta sellaista ei voi vaatia, koska heidän tehtävänsä on kirjallisen tekstin kanssa työskenteleminen. Live-tilanteessa ääniä ei voi leikata. Eikä voi poistaa niinkutuksia tai tavallaan oloja.

Jake Nyman esitteli kiellettyjä levyjä ja esitys oli hauska. Olen minä ennenkin ajatellut YLEn toimittajia: heidän elämänsä ei ehkä ole ihan helppoa, mutta en ole ikinä tullut ajatelleeksi sensuuria. Olihan meillä tietenkin ollut myös elokuvasensuuri, joka oli omalla tavallaan hölmö. Jake Nyman kertoi olleensa toimittaja vuodesta 1972 ja julkaisi viime syksynä kirjan kielletyistä levyistä. Hän soitti otteita ohjelmista, tulivat mieleen elokuun lopun matkat valottomalla pyörällä kuunnelmaa kuuntelemasta isoäidin luona. Mökillä pienemmät lapset nukkuivat.

Sensuuria muistan monen elokuvakerholaisen kiroilleen 1960-70-luvuilla, jolloin kävin elokuvakerhoissa, kerhot eivät saaneet kaikkia haluamiaan elokuvia ja niissä oli tiukat ikärajat. Nyt elokuvasensuuria ei enää ole, mutta ei myöskään elokuvakerhoja.

Kunnolla aloin oppia elokuvien ideaa vasta Tampereen yliopistovuosina Kino-Palatsissa, minne tulivat uudet ranskalaiset, italialaiset ja saksalaiset elokuvat suunnilleen samalla viikolla kuin elokuvien tuottajamaiden teattereihin. Enkä olisi nähnyt kaikkia leffoja, ellei meillä olisi ollut ilmaislippuja leffoihin, teatteriopiskelijoilla. Olen siitä edelleen kiitollinen. Samassa rakennuksessa oli pieni kahvila, johon saattoi mennä keskustelemaan kavereiden kanssa juuri nähdystä.

Elokuvat tuntuivat meistä oikeilta ja todelta, niissä oli se päivä, nykyaika ja nuoruus. Muistan erityisesti Godardin Hullu Pierrot-leffan ja Truffaut’n  Jules ja Jim. Niissä käsiteltiin eniten askarruttavia asioita, rakkautta ja sen sovittamista muuhun. Elokuvien ihanuus oli vapaudessa, jota ei ollut oikeassa elämässä. Olin varma että vapaus vielä koittaa. 

Tampere oli täynnä tehtaissa ja muualla työtä tekeviä ikäisiäni naisia ja heillä tuntui olevan kiire kotiin laittamaan ruokaa lapsille ja miehelle. Sain aiheen miettiä että missä miehet olivat. Elettiin vuosia 1965-68. Mutta eivät ne naiset näyttäneet mitenkään erityisen onnettomilta. Rupesin hitaasti oivaltamaan, että eurooppalaisten elokuvien maailmassa ei eletä niin kuin meillä.

Opin sellaisen asian kuin luokkayhteiskunta. Sitä ei mitenkään ihmeemmin dramatisoitu. Ikäisiäni töissä käyviä naisia alkoi tulla katsomaan ylioppilasteatteria. Sitten tuli ammattiosastoja jotka ostivat kokonaisia esityksiä, aina joskus sentään. 



Nyt olen mennyt elämän läpi toiselle puolen. Mutta entä jos olisin ollut näyttelijä ja sitten näytellyt elokuvassa?  Tiesin että tavalliset näyttelijät usein näyttelivät elokuvissa kesäisin, kun ei ollut näytäntöjä teatterissa. En halunnut näyttelijäksi, joten se ei ollut edes haaveilua. Se näytti rankemmalta työltä kuin mitä oli soitella ammattiosastoille ja olla illalla paikalla repimässä lippuja joita katsojat ojensivat. 

Nyt kun en kuullut kirjailijoiden puhetta tarpeeksi selvästi, tajusin miksi olen ollut vastahakoinen menemään edes teatteriin. Sen aika on ohi ja olen peruuttamattomasti kuulovammainen. Ei kuulovamma silti ole yksityisasia. Kuulo meni lapsena sikotaudin vuoksi. Nyt on valinnanvapaus mennyt siihen suuntaan, että vanhemmat eivät ota enää lapsilleen rokotuksia, edes sitä kolmoisrokotetta, johon sikotauti kuuluu. Ilmeisesti he tahtovat lastensa kuuroutuvan. En käsitä. Kun olin lapsi, rokotuksia ei tietenkään vielä ollut.

Olen työhuoneessani ja luen. Saan kulkea paikasta ja maisemasta ja keskustelusta toiseen ihan vain kirjoja vaihtamalla. Miksi minun pitäisi yrittää kuulla mitä kirjailijat sanovat, kun voin lukea heidän kirjojaan? Mitä niin kutsuttua lisäarvoa antaa kirjailijan puhe? Miksi kirjasto oli täynnä ihmisiä jotka halusi kuulla nimenomaan kirjailijoita?

 Oikeastihan kirjailijat ovat parhaimmillaan kirjoissa. Kuuntelin ihmisten puhetta väliajalla. Se käsitys jäi, että he lukevat ja paljon. Vertailivat kirjoja joita ovat lukeneet viimeksi. Ehkä on keksitty tapa, jolla yksityinen kokemus, lukeminen, muuttuu sosiaaliseksi?

Jake Nyman kertoi että ensimmäinen kielletty levy oli ollut Hiski Salomaan Lännen Lokari. Arvelin että syy on se kun laulussa on viimeiseksi: Maailman tuulet meitä tuuvittaa, mutta vapaus se sittenkin voittaa. ja laulettuna selvästi savolaisella intonaatiolla.  Jake Nyman soitti pätkän radiosta, jossa puhuivat Aune Ala-Tuuhonen ja Hella Vuolijoki ja levy iskettiin säpäleiksi. Vaikutti siltä että vapauden kaihon ajatus ei ollut syynä väkivaltaiseen tekoon. Vuolijoen mielestä laulu on renkutus eikä kuulu hyvään makuun. Mutta hän nauroi. Tuskin kukaan uskoi että hän olisi oikeasti sensuurin asialla. Tai ettei hän olisi pitänyt savolaisista.

Nyt alkaa aivan toisenlainen urakka. Haluan katsoa mahdollisimman monta YLEn Teeman elokuvafestarin leffaa, elokuvat alkavat tänään tiistaina. Mieluiten televisiosta, joka on isompi kuin tämmöinen kirjoitusruutu. Suurin osa leffoista on ulkomaisia, joten mukana on tekstitys. Voin rentoutua. Ymmärrän kaiken eikä tarvitse jäädä suremaan tyhmyyttäni, joka epäilemättä seuraa minua lopun elämän.

Siis: elokuvat alkavat tänään tiistaina 20.3. ja jatkuvat viikonloppuun. Kannattaa katsoa, varsinkin kun mukana on ensi-iltaleffoja! Kirjoja ja hyviä elokuvia ei voi asettaa toisiaan vasten. Ne perustuvat kumpikin tarinoihin. Ilman tarinoita me kaikki olisimme paljon vähäisempiä olentoja. Mistä me edes puhuisimme?

8.3.18

Olen täällä

No one knew where she had been born, but word was that she had landed in New York as a fourteen-year-old orphan and had spent several years in a windowless loft on the Lower East Side making hats.

Auster, Paul (2017-01-30T22:58:59). 4 3 2 1: A Novel. Henry Holt and Co. 

En kirjoittanut tuota nimirimpsua itse. En tiedä mitä se tarkoittaa. Mutta eräällä tavalla kyllä ylitin itseni. Tilasin amerikkalaisesta nettikaupasta itselleni kirjan. En pitänyt siitä ajatuksesta, siis että pitäisi tilata nettikirjakaupasta ja kaiken lisäksi amerikkalaisesta. Olen vuosia joutunut kiroilemaan ja kärvistelemään tietokoneiden kanssa, joiden termit ovat kaikki jotakin, mitä ne myyjät kutsuvat englanniksi, mutta ei se mitään Shakespearen sonettien veroista ole. Myyjien kieli on juuri sellaista: en tiedä mitä ne sanovat.

Etsin yhtä kirjaa jota tarvitsin. Joskus parikymmentä vuotta sitten minulla oli tili Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Tarvitsin kirjoja töissä niin kuin tarvitsen nykyäänkin eikä ennen tarvinnut kuin soittaa kirjakauppaan ja kirja oli kohta postissa. Tuossa alun sitaatissa kerrottiin 14-vuotiaasta orpotytöstä joka on tehnyt hattuja Lower East Siden verstaalla vuosia. Tuossa sana ”loft” ei tarkoita parvea, mutta jossain loukossa se lapsiparka niitä hattuja on tehnyt. En tiedä kuka on Henry Holt ja kumppanit. Sekin voi olla Ellis-saarelainen nimi.

Olen kyllä viime aikoina käynyt katsomassa kirjoja Project Gutenbergin listoilla ja ladannut niitä koneelle, useimmat tulevan aivan kiltisti ja asettuvat sinne (mikä nyt milloinkin on paikka, siis virtuaalinenkin). Niistäkin suurin osa on ollut niitä, joita olen tarvinnut. En kovin usein lue ihan vain huvikseni. Ovat kyllä runot ja runokirjat. Jostain syystä kykenen lukemaan runoja helposti netistä. Kun kirjasivustoja alkoi nettiin tulla, niistä moni oli juuri runosivustoja.

Runot merkitsevät minulle paljon. Kun en itse niitä kirjoita, olen oppinut erityisesti pitämään siitä, kuinka vaivattoman tuntuisesti runoilijat osaavat omanlaisensa dramaturgian. Olen salaa toivonut että runot jäisivät sillä tavalla lainsuojattomiksi, että kirjoittajat voisivat tehdä aivan kaiken itse, suunnitella kannetkin, koko taiton. Ja sellaisia on jo! Paha kyllä tässä 70 000 asukkaan kaupungissa ei ole kuin surkea krääsäkauppa joka käyttää itsestään nimitystä kirjakauppa. Se on yleensä kaikissa suomalaisissa kaupungeissa. Monia kirjoja tahtoisin itselleni, joskus yritän ostaa, mutta eivät tilaa. Kirja voi olla kaunis esine.

En ole käsittänyt muuta kuin että kauppa luottaa ihmisten laiskuuteen eli lukemattomuuteen. Laiskuus syntyy suurelta osalta toivottomuudesta. Luulen sen olevan sellaista, että kun ei sisälläni ole mitään, niin ei sinne mitään saa myöskään edes ojentamalla kätensä ja tarttumalla kirjaan. Enkä tarkoita tässä amiksen poikia, joita kyllä on täälläkin. Olen nähnyt semmoisia poikia siellä täällä haahuilemassa. Useimmiten heillä on kysymys ilmeissään, silmissään, joskus useitakin.

Ilmeisesti kaupunki ei muuta ansaitse kuin menettää heidät. Kaupunki ei kuitenkaan ole ajatteleva henkilö. Mutta kaupungin henkilöistä ne aikuiset ovat niitä, jotka eivät ole kyselleet enää vuoskymmeniin. Ne tekevät päätökset siitä, että oppimiseen ei tuhlata rahaa. En ole ikinä kysynyt keltään heistä mitään. Tiedän jo etukäteen että eivät ne osaisi sanoa. Varmaan oppimiseen ei ole ollut mahdollisuuksia ikinä ja semmoisen pitää tietenkin jatkua.

Siitä syntyy rumuutta. Rumuuttakaan ihmiset eivät näe jos ovat oppineet kääntämään katseensa pois tai muuten oppineet sokeiksi. Oppiminen on ylistämisen arvoinen asia.



Siis luen Paul Austerin kirjaa sähköisessä muodossa. Mutta runoja minulla on paljon ja ne ovat kirjoissa, suurimmaksi osaksi, koska ne ovat kauniita esineitä. Niitä on mahdollista kuljettaa kädessään huoneesta toiseen sillä välin kun on mietittävä pitäisikö syödä ja miksi muka. Päädyn katsomaan katon rajassa suikertavaa aivan tavallista huonekasvia. Se päätti roikkumisen sijasta ruveta kiipeämään. Se menee kohti valoa, jota on talvella tuolla viiden metrin korkeudessa katon rajassa. Posliinikukka menee vieläkin pitemmälle: yrittää kaivautua ikkunan raosta ulos. Se nähtävästi näkee loistavan kevätauringon eikä hölmö tajua että siellä on hirveän kylmä öisin.

Kiipesin ylös ja rupesin kiskomaan niitä rönsyjä takaisin sisälle. Surkeilta näyttävät. On pakko ruveta etsimään jostakin kätköstä multapussia, koska nyt rupesi korkeammalle kiipeävä rönsy kellastuttamaan lehtiään. Peikonlehti teki sen jo viime syksynä. Sille vaihdettiin multa. Sitäkään ei olisi pitänyt tehdä. Ehkä minulla ei ole muunlaisia kasveja kuin lähinnä tropiikissa kasvavia? 

En minä kykene mistään taikomaan näille puita joiden runkoon ne voisivat istahtaa ja ruveta sitten haromaan ilmajuurillaan sadetta joka painuu pisaroina ja noroina alas eri puiden latvoista. Tänne pitäisi jotenkin saada sademetsäkin vielä syntymään. Muutaman kerran kun on satanut oikein lujaa ulkona, niin sisäkattoon on tullut pisaroita ja niitä putoili päähäni kun istuin tässä kirjoittamassa. Katossa ei ehkä ole eristeitä niin kuin pitäisi olla. 

Sain syödyksi monta haarukallista runoja samalla kun luin herneenpalkoja ja riisiä lautaselta. Olen oppinut että aisteja pitää käyttää ristiin ja rastiin ja sellaisesta syntyy elämyksiä vähintään. Minulla on muutama kirja Johanna Venhon runoja. Yksi niistä kertoi hapsutukkaisesta ja siemenhampaisesta lapsesta jonka nimi on Valo. Täällä lähellä asuu ihmisiä joiden sukunimi on Valo. Valo tuntuu niin kovasti oleelliselta jutulta että siinä voi tuskin olla kyse muusta kuin pimeyden vastakohdasta.

Valo tulee portaita alas, luinen takkupäälapsi, lämmin säkki suoraan syliin, tulee portaita alas ja nuhjaa vasten kaulaa. (Johanna Venho: Tässä on Valo. WSOY 2009, detalji)

Paul Austeria olen lukenut sen verran paljon että ajattelen hänet on tarinankertojana Isaac Bashevis Singerin sukulaiseksi. Pidän tarinoiden sisällä kulkemisesta, vaeltelusta. Tarinoissa on mitä tahansa ja kun luen niitä, ne tarttuvat päähän ja jäävät sinne. Olen joskus ajatellut niistä pojista, että ehkä he luulevat juuttuvansa tarinoiden keskelle. Ehkä heille ei ole kukaan kertonut ettei se ole vaarallista?

Ei kai sekään ole vaarallista että juuri äsken yksi niistä pojista huuteli kaveriaan ulos.  Alhaalla olija varvisteli ja käveli ja heilutti käsiään. Ainakaan heti se parvekkeella olija ei lähtenyt pihalle asti. Niin nuoria nämä ovat, että eivät uskaltaisi aivan yksin kulkea katsomassa miten kaupungissa rakennetaan ilman eristeitä. Kaveruksilla on kertomuksia toisilleen. Kyllä he siitä vielä venyvät pituutta ja oppivat kertomaan tarinoita eteenpäin. Sellainen on sukua jollekin käsityölle, verkonkutomiselle tai ruuhen veistämiselle. Miksei pajupillikin olisi hyvä asia.

Juuri nyt tuntuu parhaalta ajatukselta etsiä vähän Euroopan juutalaista musiikkia, kletschmeriä, ja soittaa sitä pimeään iltaan. On vielä pitkä siihen että nukkuisin. Ja kun en nuku, voin lukea. Muuten voin kertoa että olen täällä. Siitä ei ole sen enempää kertomista nyt. Paitsi että tulppaanit tulivat etukäteen pyytelemättä tänne, lähetti toi.


24.2.18

Cargo ja muita kultteja

En vienyt vielä Juri Lotmanin opusta Merkkien maailma kirjastoon. Lotman teki suurimman osan elämänsä työtä Tarton yliopistossa, joten Viroa tai Eestiä voi onnitella senkin vuoksi.

Tämä liittyy siihen että tanskalais-ruotsalainen (?) dekkarisarja nimeltä Silta loppui. Sanoin varomattomasti ääneeni että elokuvasarja oli vaikuttava, koska sarjassa oli oikeita näyttelijöitä. 

Yhtäkkiä ajateltuna kummallinen huomautus. Ammattinäyttelijöitä tietysti, tottakai. Sillan tekijäporukka ei kuulu Hollywood-tyyliseen julkkisten maailmaan, jossa vain yksi osa on oikean työn tekeminen. Ehkä joissain maissa teattereiden ja elokuvien näyttelijät on erotettu toisistaan, työn kuva eroaa, elokuvissa on nimenomaan tähtiä. Teatterit ovat tärkeitä näyttelijöille, koska näyttämöllä näkyy ja kuuluu kaikki. Tapahtuma on siinä ja juuri sillä hetkellä.

Amerikassa näyttelijöiden koulutus riippuu paikkakunnasta. Joissakin yliopistoissa ja collegeissa opetusta on, joissakin ei. Roolin saaminen ei riipu näyttelijätyön laadusta. Tai tekee sen harvemmin. Rahaa tulee jos julkisuus on taattu. Elokuvan tai sarjan ei tarvitse olla hyvä ollenkaan, jos se myy. Eurooppalaiset tuntuvat järkiään oikeilta näyttelijöiltä. Niin myös kyllä useimmat venäläiset. Japanilaisetkin osaavat toistaa valkokankaalla tarkasti oman kulttuurinsa piirteitä.

Amerikan Hollywoodista tuli paikka jossa palvotaan pintaa. Yksi tekijä voi olla se sama, joka tekee Yhdysvalloista niin sekavan ja monimutkaisen paikan: ihmiset ovat tulleet siirtolaisiksi. Heillä on ollut tuskin mitään koulutusta. Se tekee maan hyvin dynaamiseksi. Muuttajat ovat useimmiten olleet nuoria aikuisia, kovia tekemään työtä. 

Varmasti lahjakkuudet murtautuvat esiin. Ainako? Kaupallisuus kannattaa, oli sitten kyse mistä tahansa kulttuurin osa-alueesta. Ostaminen ja myyminen eivät sovellu yhteen ajattelun ja mielikuvittelun kanssa? Siksi ehkä Hollywoodissa ei ole syntynyt niin selvää ohjaajien merkitsemää elokuvakulttuuria. Auteur-sana onkin ranskaa.

Tottakai Euroopassa on kaupallisia elokuvia. Yhden sellaisen näin ihan vähän aikaa sitten uudestaan, Luchino Viscontin ohjaaman Tiikerikissan. Siinä on oikeita näyttelijöitä, Claudia Cardinale ja Alain Delon. He osaavat näytellä. En tiedä missä he ovat oppineet näyttelemisen, mutta eivät he ole pinnallisia. Kauniita nuoria ihmisiä kyllä, mutta he hallitsevat roolin rakentamisen. Muistaakseni Tiikerikissa oli menestys, Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjaakin ostettiin. 



Mutta siis oikea näyttelijä? Ehkä elokuvissa ei ole väliä välittyykö hahmosta kokonainen ihmiskuva vai ei. Puutteita voi paikata korostamalla ulkonäköä, vaatetusta, lavastusta. Voi kyllä olla että puhetaitoa sentään tarvitaan. Roboteille voi antaa äänen mutta eivät edes japanilaiset robotit osaa puhua ihmismäisesti.

Joku yhtiö yritti aloittaa amerikkalaisen ”Sillan”, jonka piti olla silta Meksikon ja Yhdysvaltain välillä. Ei toiminut. Ehkä yksi tekijä on ollut se, että jenkkisarjassa ei ollut oikeita näyttelijöitä? Sitä paitsi toista ”Siltaa” ei yksinkertaisesti kannata yrittää.  Tanska ja Ruotsi eivät ole niin kovasti erilaisia. Ne kuuluvat päinvastoin samaan kulttuuripiiriin, Pohjolaan. Siinä mielessä Silta ei ole kovin vertauskuvallinen. 

Meksikon ja Yhdysvaltain välinen raja on joskus kuin railo, kielellinen ja kulttuurinen. Silta olisi pelkkä fyysinen rakenne. Tanskalaissarjassa silta oli kylmin mahdollinen paikka ja hyvin tappava. Hmm. Medium cool, kylmä väline? Senniminen oli hieno dokkari USA:n demokraattien puoluekokouksesta vuonna 1967, sama, josta Norman Mailer kirjoitti  kirjan nimeltä Yön armeijat (1968).

Orson Wellesin esittämä kahden maan välillä heiluva paha poliisi oli hyvä näyttelijäsuoritus. Welles on amerikkalainen. Elokuva varmasti kuuluu niin kutsuttuihin kulttielokuviin, jolla tarkoitetaan pienten piirien elokuvaa niin että kultti-etuliitettä ruvetaan käyttämään jonkinlaisena historiallisena ajatuksena. Elokuvan nimi on Pahan kosketus (1958) ja se tuntuu ajattomalta.  Se tuntuu suorastaan todelta.

Nyt pitää ruveta miettimään millä tavalla cargo-kultti on toiminut Uudessa maailmassa. Sehän ei tarkoita pelkästään huijausta. Se on yhteisöjen välinen seremonia, jollaisia tarvitaan edelleen, eräänlainen näytelmä.

Taustalla on 1960-luvun uusi aalto, osittain realistisesta kuvauksesta irtautuneet elokuvat. Silloin alettiin myös puhua elokuvista nimenomaan ohjaajien työnä: kokonaisuus oli enemmän kuin osien summa. Ei voi olla niin että lavastus on täysin irrallaan näyttelijäntyöstä, lavastus ei voi olla viitteellistä, pelkästään. Sama koskee musiikkia, äänitehosteita ja myös tekstiä.

Silta oli yksi epäinhimillisen ympäristön osoittaja. On niitä muitakin. Rakennukset ovat anonyymeja, niitä ei erota toisistaan, miten ne ihmiset jaksavat olla siellä? Silta yhdistää Euroopan mantereen Pohjolaan. Se on symboli. Että tuollainen silta voi olla olemassa, Juutinrauman yli, siihen tarvitaan vakaat olosuhteet ja ne meillä on ainakin nyt. Sitä ei kukaan tiedä kuinka kauan on, eikä aina ole ollut, mutta kun kulttuuriympäristö on sama, niin elokuva on aika helppo tehdä. Millä lailla Kööpenhamina ja Malmö eroavat toisistaan? Kielikö vain vaihtuu?

Tässä silta on tärkeämpi kuin nuo kaupungit. Kaupungit toimivat kylminä ja kalseina ja aika lailla neutraaleina lavasteina tarinalle. Tarina etenee omassa varassaan, maantiede tai arkkitehtuuri eivät ratkaise. Paitsi siis se silta, jonka ympärillä tapahtuu koko ajan jotain.

Juri Lotman puhuu näyttelemisestä jonkin verran. Hän katsoo Scott Fitzgeralden tekstistä tehdy elokuvan nimeltä Yö on hellä, vanha jenkkileffa, ja miettii näyttelemisen perusasioita. Ohjaaja vaatii päähenkilöä, naista, tulemaan ulos hahmostaan. Näyttelijä ihmettelee ja kysyy: Mitä on hahmosta ulos tuleminen? Ohjaaja selittää:
”Teette sitä, mitä yleisö ei ole odottanut, kunnes onnistutte kiinnittämään huomion itseenne ja vain itseenne. Ja sitten jatkatte taas hahmossa.” 



Mihin ohjaaja pyrkii? Ei hän mitään brändiä tee! Paremman puutteessa amerikkalainen ohjaaja joutuu kouluttamaan näyttelijöitään. Ja mikä koulutus hänellä itsellään mahtaa olla? Vielä nykyäänkin USA:ssa pääsee töihin kun ilmoittaa että on opiskellut kaksi tai kolme vuotta yliopistossa tai collegessa. Kukaan ei kysy mitä on opiskellut ja onko ehkä joku tutkinto suoritettu. Koulutuksesta piittaamattomuus kertautuu ja kostautuu ties kuinka monennelle sukupolvelle. Itsepetos on mitä melkoisin, kun maasta tehdään uudelleen suurta.

Mutta seuraavaksi Juri Lotman jo sitten puhuu Marcello Mastroiannin persoonallisuudesta ja Fellinin leffasta . Mutta oikeasti: eihän nyt ole kyse persoonasta, vaan hänen kyvystään näyttelijänä? Ehkä kyse on suomennoksen lapsuksesta. Yksi vastaava oli Stanislavskin näyttelijäntyön ohjekirjan nimestä. Se suomennettiin että ”Luonteen kasvatuksesta” kun olisi pitänyt sanoa että roolin kehittämisestä. ”Karaktääri” on varmaan ollut alkuperäinen termi. Itse kirja on todella hyvä. Stanislavski kirjoitti sitä datshallaan jossain päin Karjalan kannasta.

Lotman katsoo Velasquezin maalausta Kuningas Filip IV:n perhe, maalauksen vasemmassa laidassa on taiteilija itse. Kyse on kompositiosta: ”Maalauksen taustalla näemme seinän jolla on maalauksia.” Johtopäätös? Tilan tuntu? Taulun taustalla oleva peili? Kuvahan ei sitten lopu koskaan!

Käännyn toisen kirjan puoleen, joka on tietysti Lennart Merin Hopeavalkea. Matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folklore. (Suom. Eva Lille, Gummerus 1983). Täällä on sitten jo vaikka mitä. Nyt kun Baltian maat juhlivat itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlaa, niin täytyy siteerata tähän Merin kirjaa:
Jos yhteinen tunnus todella takasi itämerensuomalaisille heimoille turvan, kuten Tacitus väitti, muuttuu etnonyymin varhainen käyttöönotto merentakaisissa kontakteissa ja itsensä identifioiminen virolaisiksi kaikin tavoin odotuksenmukaiseksi. Huomattavasti myöhemmältä ajalta näyttää tätä käsitystä vahvistavan kirjoitus Blaeun vuoden 1662 atlaksen karttalehdellä: ”Livonia, vuldo Evestland”,  siis ’Liivinmaa, kansan kielellä Eesti’.
Nimitykset asettuvat riviin seuraavassa järjestyksessä: v. 330 eKr. Thule ’tuli’; v. 98 jKr. aestus, aestii ’tulen äärellä asuvat’; v.524 Aesti, v.816 Aesti; v. 880 Estum; v.1075 Aestland; v. 1154 Estlanda; v. 1167 Estonum; v. 1172 Estia; v.1212 Estenes Osilianes; v. 1219 Estland; v. 1224 Estonia.
Ikivanhan toponyymin  häviäminen osuu odotusten mukaisesti aikaan, jolloin Rooman valtakunta hävisi ja siitä seurasi merenkulun matalasuhdanne Itämerellä. Wulfstan (v. 880) antaa Veikselin laskea Aestimereen. Adam Bremniläisestä alkaen (1075) asettuu toponyymi taas nykyisen Viron paikalle. Bremenin kirkkoherran lähteiden joukossa olivat Tanskan kunikaan Sven Estridssonin kertomusten rinnalla antiikin kirjailijat Pomponius Mela. Solinus, Orosius ja edellä mainittu Lucanus, joka kolmekymmentä vuotta ennen Tacitusta ehti mainita erään saaren kansan kummallisesta koskemattomuudesta.


Merin kirja ulottuu kaikkialle, käsittelee Eesti-Viroa hienosti ja Meri osaa kaiken lisäksi kirjoittaa. Nyt kun luen sitä, toivon todella että Juri Lotmanin esseekokoelma suomennettaisiin uudelleen. Olisi kyllä jo aika! Siihen voisi vielä lisätä tekstejä. 

15.2.18

Kävelyllä New Yorkissa

On syytä jatkaa vielä Lou Reedin New York-älppärin kuuntelemista. Levy ei ole mitenkään yksinkertainen tai yksiselitteinen. Parhaiten sitä kuvaa ehkä nimitys ”rant”, jonka suomentaisin paremman puutteessa ”rähinä”, semmoinen johon totuudenpuhuja aina joskus sortuu, tyylin nimeksi käy hyvin rap, paitsi että käsittääkseni vuonna 1989 ei ollut vielä sennimistä laulutapaa. Ainakaan en muista kuulleeni nimitystä.

Muistan kyllä jonkun TV-dokkarin, jossa esiteltiin ”gansta-rap”, gansteri-rap, mutta se oli tuon jälkeen. Ei näyttänyt gangsterilta se nuori musta muusikko, joka messusi sanat. Sanoma oli aika selvä. Siitä huolimatta se möi hyvin, koska ei mustien puolesta ole juuri kukaan muu puhunut/tehnyt töitä kuin mustat ihmiset, ainakaan Yhdysvalloissa. Rap-musiikki oli sukua 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeelle. Esitystapaa ja sanomaa kuvattiin punk-musiikin jälkeläiseksi.

Muistan hyvin sen päivän jolloin jouduin jäämään vahtimaan undergroundlehden toimitusta, kun presidentti Nixonin kenraali Marshal (ehkä kyseessä oli kenraalimarsalkka, jos sellaisia on, anteeksi, en ole käynyt sotaväkeä, ja ehkä Nixonilla ei ollut omaa armeijaa, niin että en tiedä miksi kenraali edusti presidenttiä) tuli kaupunkiin ja lehden muu väki meni ottamaan valokuvia ja muuten vain mielenosoitukseen. Joku musta opiskelija soitti juuri silloin toimituksen puhelimeen ja sanoi että Kent Staten opiskelijoiden murhan lisäksi mustia opiskelijoita on nyt tapettu kuusi. Kuka tappoi? Kansalliskaarti tietysti.

Lehden pojat olivat jättäneet minulle aseeksi pesäpallomailan. Katselin ikkunoita jotka oli teipattu ristiin rastiin. Kun kysyin, kertoivat että siksi että lasinsirut eivät sitten haavoita ihmisiä, kun kiviä rupeaa satamaan. Eivät sanoneet ääneensä että voi sieltä tulla muutakin. Edellisyönä oli poltettu ystävällinen hely- ja vaatekauppa, jota paikalliset hipit pitivät.



Se maila oli aina oven suussa. Kun otin sen käsiini, niin ihmiset kysyivät osaanko pelata base ballia, sanoin että on meillä se. Sitten piirsivät minulle kartan ja näyttivät miten sitä pelataan. Ei ollut suomalainen peli. Mutta maila oli suunnilleen samanlainen. Ehkä se oli vähän vankempi. Rupesi pelottamaan. Minulla oli mukana isoäidin Suomesta lähettämä kirja, Aulikki Oksasen Näin syntyi kyyneleet (Kirjayhtymä 1970). Yritin rauhoittua lukemaan.

Oli aivan sattumaa että sain kirjan. Yhdysvalloissa kyllä postilaitos toimii, tästä päivästä en tiedä miten on, Suomessa toimii ajoittain. Menin hakemaan jotain kellarista, kävelin hyvin varovasti, koska tiesin että talossa on mustia leskiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Oli niiden puremiin joku lapsi kuollutkin.

Sellainen käveli kohti patjaa, joka hoiti sängyn ja sohvan virkaa siinä lattialla, edessä oli musta matala japanilainen pöytä. Mies hyppäsi metrin ilmaan ja juoksi sekunnissa keittiöön hakemaan rikkalapion. Hämähäkki tuli nuijituksi kuoliaaksi. Olin kysynyt viattomasti että mikä ja sitten se oli jo kuollut. Ne pitävät erityisesti kosteista ja viileistä, siis kellareista.

Kellariin oli sitten viime käynnin ilmestynyt patja lattialle. Ympärillä oli kynttilöitä ja pieni jakkara. Kaarsin kohti patjaa hämärässä valossa. Tiesin että slummissa saattoi olla narkkareita. Lou Reed miettii älppärillä omituista haluaan saada lapsi vaimonsa kanssa. Mutta torjuu sen sitten koska siitä tulisi narkkari ja rokkari myös.

Patjan lähistöllä lojui Aulikki Oksasen romaani. Talossa majailee suomalaisia narkkareita! Kun avasin kirjan kannen, siinä oli minulle joulutervehdys isoäidiltä ja tädiltä. Hiivin äkkiä kirja kainalossa yläkertaan. Vasta myöhemmin menin sinne uudestaan ja löysin revitystä paketista myös toisen kirjan. Se oli muistaakseni joku Veijo Meren kirja eikä se ole kirjahyllyssä enää.

Kamalia tarinoita, hieno älppäri. Amerikan englanti on ilmaisuvoimaista, en ole varma siitä, onko tämä katukieltä, mutta minusta ilmaisee kyllä kaiken mahdollisen New Yorkista. Asuin New Yorkissa ollessani suunnilleen siinä, missä Paul Auster asui New York-trilogian alussa. Auster löytää kimppakämpän suhteellisen läheltä Columbia-yliopistoa, Riverside Driven ja Broadwayn välissä, olikohan se 109. katu, niillä tietämillä. Äidin serkku asui siinä.

Suomalainen yliopistoihminen ja kirjailija Dan Steinbock oli jossain vaiheessa Columbia-yliopistossa. Työpöydällä on kasa semiotiikan teoksia. Kirjahyllyssäni on semiotiikkaan liittyvä Steinbockin opus Taideteos ja taidekasvatus (Gaudeamus 1984), joka nyt päätyy tuon kirjakasan päällimmäiseksi. Siinä on kuviakin. Opus käsittelee ”Niskasen, Mollbergin, Salaman ja Turkan töitä yhteiskunnallisesta ja strukturalistisesta näkökulmasta”. Hyvä että on julkaistu, voin mietiskellä joitakin suomalaisia semioottisia ajatuksia vaihteeksi. Olisin mielelläni opiskellut Columbia-yliopistossa, mutta ei minulla ollut rahaa.

Lähdin isoisän kanssa pariksi viikoksi Uuteen Englantiin katsomaan amerikansuomalaisia paikkoja. Seuraavaksi asuttiin Lower East Siden slummissa. Siinä on lähellä Tompkins Square, josta alkaa Puerto Ricon ghetto. Olen ajatellut sitä paikkaa tänä vuonna kun Puerto Ricon yli meni hurrikaani ja tuhosi sen Yhdysvaltain territorion. Trump, joka tässä Reedin biisissä sairastuu sikotautiin ja kuolee, ei osannut tai halunnut auttaa köyhiä maanmiehiään. Reed ei puolestaan osannut ennustaa että kuolemisen sijasta hänestä, siis Trumpista, tulee presidentti. Amerikkalainen sanonta olisi että ”fate is a bitch”.

Reed suosittelee kuuntelemaan älppärin läpi yhdeltä istumalta, koko 58 minuutin ajan. Se kannattaa, mikäli onnistutte löytämään levyn. Olen ollut niin monissa älppärin paikoissa, että kuuntelu käy nojatuolimatkasta. New Yorkissa ei tarvitse erikseen mennä jonnekin huvitusta saadakseen, senkun kävelee ympäriinsä. Sitten hyppää taas metroon, nousee kadulle ja jatkaa.



Mutta silmäni ja korvani kiinnittyivät tähän Lou Reedin biisiin:
SICK OF YOU
I was up in the morning with TV blarin’ brush my teeth sittin’ watchin’ the news All the beaches were closed the ocean was a Red Sea but there was no one there to part in two There was no fresh salad because there’s hypos in the cabbage Staten Island disappeared at noon And they say the midwest is in great distress and NASA blew up the moon The ozone layer has no ozone anymore and you’re gonna leave me for the guy next door I’m Sick of You They arrested the Mayor for an illegal favor sold the Empire State to Japan And Oliver North married William Secord and gave birth to a little Teheran And the Ayatollah bought a nuclear warship if he dies he wants to go out in style And there’s nothing to eat that don’t carry the stink of some human waste dumped in the Nile Well one thing is certainly true no one here knows what to do I’m Sick of You The radio said there were 400 dead in some small town in Arkansas Some whacked out trucker drove into a nuclear reactor and killed everybody he saw Now he’s on Morton Downey and he’s glowing and shining doctors say this is a medical advance They say the bad makes the good and there’s something to be learned in every human experience Well I know one thing that really is true This here’s a zoo and the keeper ain’t you And I’m sick of it, I’m Sick of You They ordained the Trumps and then he got the mumps and died being treated at Mt. Sinai And my best friend Bill died from a poison pill some wired doctor prescribed for stress My arms and legs are shrunk the food all has lumps They discovered some animal no one’s ever seen It was an inside trader eating a rubber tire after running over Rudy Giuliani They say President’s dead but no one can find his head It’s been missing now for weeks But no one noticed it he had seemed so fit and I’m Sick of It

Kielet muuttavat sitä, miten ymmärrämme maailman jossa elämme. New York ei kuulostaisi uskottavalta suomeksi. Sen takia varmaan amerikansuomalaiset kehittivät fingelskan. Se vasta on hassu murre. En kykene toistamaan niitä Uuden Englannin tarinoita, mutta ymmärsin ne, ihme kyllä. Vanhat ihmiset puhuivat vanhaa suomea ja olivat muuten samanlaisia kuin Suomessa, mutta en ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, minkälaisessa maailmassa he elivät.


Yle:n Areenassa tai Elävässä arkistossa on joitakin pätkiä amerikansuomalaisista. Käyn katsomassa niitä aika ajoin. Ne liikuttavat minua, koska olen itsekin ollut amerikansuomalainen, emigrantti, tai niin kuin Suomessa sanotaan: maahanmuuttaja.