6.12.17

Merkillistä VII

Kun on pimeää, niin lukeminen jatkuu aivan itsestään. Vieressä kukkii joulukaktus enkä useimmiten muista sanoa sille mitään. Se epäilemättä tarvitsisi myös musiikkia. Ehdin jo etsiä Mozartia sitä varten, mutta sitten jotain tapahtui ja Mozart jäi. Piti ehkä lähteä jonnekin tai puhelin soi. Häiriöt pitäisi muistaa eliminoida.

Nyt kun luen, musiikki ei soi ja puhelin on mykistetty:
Kertovaa ei-taiteellista tekstiä voidaan tarkastella syntagmaattisten rakenteiden hierarkiana. Foneemien, morfologis-kieliopillisten, lauseenjäsenten, lauseiden ja lauseen ulkoisten yhteyksien konsekvenssin lainalaisuuksia voidaan tutkia joka erityistapauksessa omana itsenäisenä ongelmanaan. Samalla kun jokainen alempi taso suhteessa sitä seuraavaan ylempään näyttää muodolliselta, niin ylempi esiintyy sen sisältönä. Niinpä jos tarkastelemme tekstin morfeemien ketjua, foneemirakenne näyttäytyy meille puhtaasti muodollisena rakenteena, jonka sisältönä on kieliopillisesti merkitsevien elementtien sijoittuminen tekstissä. Ei-taiteellistyyppisen juonirakenteen fonologisten, kieliopillisten, leksikaalisten ja syntaktisten (lauseen rajoissa) järjestysten koko summa osoittautuu muodolliseksi. Sisältönä eli merkityksisenä viestien lause- tai lausetta suurempien kokonaisuuksien (”superlauseiden”) konsekvenssi.

Heti kun siirrymme taiteelliseen kerrontaan niin nämä lainalaisuudet joutuvat syrjään. (Juri Lotman: Merkkien maailma, 1989)



Olen lukenut tämän kirjan silloin kun se ilmestyi. Siitä on aikaa. Lotmanissa kiinnosti se, että hän oli Tarton yliopiston tutkijoita. Tunsin sitten 90-luvulla Tampereen yliopistolla joitakin filologeja, yksi esimerkiksi oli slaavilaisen kielitieteen opiskelija. Sattui osumaan samaan kimppakämppään jossain Pyynikin kieppeillä.

Muistan tavailleeni foneemeja ja syntakseja hänen teksteistään. Koska en päässyt olemaan yliopistossa pitempiä jaksoja, keskustelut jäivät satunnaisiksi. Mutta kun olin Pyynikin laitoksella opiskelemassa aikuiskasvatusta, niin tulin tavanneeksi monia käännöskurssien opiskelijoita. Se nuoriso oli kirkassilmäistä ja selväjärkistä, ehdottomasti.

Tuossa sitaatissa on säännöistä poikkeus: lainalaisuudet lakkaavat kun taide tulee sisällöksi. Kun luen mitä tahansa tekstiä, en kykene samaan aikaan mittaamaan sitä. Ehkä mittaihmiset ovatkin useimmiten eri porukkaa kuin ne jotka ensimmäistä kertaa lukevat tekstiä? Mutta kun tiedän että alkunsa semiotiikka on saanut kielitieteellisistä pohdinnoista, niin voin ottaa selvää foneemeista.

Tuskin kukaan tulisi kieltämään minua osallistumista luentoihin, ellei ovella ole kerberoksia. Mutta ehkä koko Pyynikin rakennus on jo purettu? Mitenkähän kävi sen käännöstyön laitoksen? Yliopistot ovat olleet järjestyksen kourissa. Toivottavasti eivät joutuneet lopettamaan. Se ehti saada aikaan muutamia minusta aika hyviä yhteiskäännöksiä, oli ehkä joskus kymmenenkin opiskelijaa tekemässä työtä. Kuuntelin aina välillä sen porukan keskusteluja.

Olisi hyvä että yliopistoissa olisi eri-ikäisiä opiskelijoita. Kenelle tahansa tekisi hyvää päivittää tietojaan eri alueilta ja nimenomaan yliopistoissa. Ne ovat todella hieno keksintö, yliopistot. Niille toivon hyvää elämää ja runsaita resursseja, koska opiskelijat pyrkivät parhaimpaansa, kriittiseen ajatteluun. Olisi hyvä jos mahdollisimman moni jatkaisi tutkijana ja pystyisi käyttämään niitä kirjastoja. Se edellyttäisi sitä, että ihminen pystyisi elämään ja asumaan yliopistopaikkakunnalla. Kaikki eivät pysty.

Asia on niin, että ei-taiteellisessa kerronnassa ilmaisun ja sisällön tasojen organisaatio rakentuu siten, että ensin mainittu automatisoituu äärimmilleen: se ei välitä informaatiota ja toteuttaa aiemmin tunnettuja lainalaisuuksia. Edellytetään, että venäjäksi kertomusta kuunteleva saadessaan informaatiota tietyistä tapahtumista ei saa mitään informaatiota itse kielestä. Viestin kieli on annettu kommunikaatioon osallisille aiemmin. Sen käyttö on siinä määrin automatisoitunut, kun sitä käytetään virheettömästi, että se on absoluuttisen huomaamatonta ja informaation kannalta ”läpinäkyvää”.

Taiteellisessa viestissä sitä vastoin kieli välittää informaatiota. Tekstin eri organisaatiolajin valinta on välittömästi merkityksinen välitettävän informaation määrälle.” (Juri Lotman: Merkkien maailma)


Kun pääsin tähän kohtaan rupesin nopeasti selaamaan seuraavia kappaleita. Totta kai: sitten Lotman käy läpi näytelmiä ja niiden esityksiä, sitten muuta kaunokirjallisuutta, koska hän oli Tarton yliopiston venäjän kirjallisuuden professori. Lotman käyttää viittauksia, jotka ovat kunkin kappaleen lopussa.

Tietenkin ne viittaavat venäläisiin teksteihin ja Lotman oli aloittanut työnsä Pietarissa, ellei se ollut jo Leningrad? Ajattelen Roman Jacobsonia, joka oli Lotmanin kaveri. Sitten ajattelen Lennart Meriä, joka oli myös Lotmanin kaveri ja saattamassa häntä hautaan. Muistan televisiosta Merin vakavan hahmon: ”Kuoli ihminen päätä pitempi muita”. Merihän oli kansatieteilijä ja dokumentaristi, totta kai ensimmäinen uudelleenitsenäistyneen Viron presidentti oli sivistynyt ihminen.



Sitten tuli mieleeni Oscar Parland (kirjassa Tieto ja eläytyminen, WSOY 1991) ja hänen kaksi esseetään enostaan Vasilius Sesemannista. Pitemmässä esseessään Parland esittelee enonsa filosofian perusperiaatteita. Harmittaa, ettei Vasilius Sesemannin tuotantoa ole tämän enempää suomennettu ollenkaan. Sesemannista on netissä tietoja, englanniksi näkyy käännetyn jotain. Filosofi päätyi sitten Stalinin vainoissa Siperiaan, pääsi pois kyllä jo kuuden vuoden päästä, mutta ei takaisin Kaunasin yliopistoon, vaan Vilnaan.

Ylipäänsä Oscar Parlandin kirja on erittäin tärkeä, otan sen ja luen osia siitä vähän väliä. Kun useimmat siinä mainitut ihmiset ja kirjailija itse ovat jo kuolleet, ei voi enää ottaa ja soittaa kysyäkseen että entä se, tai se käsite ja mitä oltiin mieltä siitä toisesta ajattelijasta.

Sesemann joutui tuosta suvusta ehkä pahiten heitellyksi. En voi kuvitella suurempaa tuhlausta kuin tiedemiesten ja taiteilijoiden heittäminen vankileirille. Väheksyntää on varmaan kaikkialla, mutta siperialainen vankileiri on kyllä jotain pahempaa.

Siinä tähdätään ihmisen tappamiseen. Ihmisen tappamisella tavoitellaan hänen elämäntyönsä tappamista. Se ei onnistunut edes Sesemannin tapauksessa, hänen elämäntyönsä on edelleen olemassa. Jos ei Kaunasissa niin sitten Vilnassa. Ja osa myös Helsingissä. Joskus tulee sitten aika että saadaan tutkijoita ja suomentajia, toivottavasti. Kaikki eivät lue venäjää, saksaa, viroa tai edes englantia.

Nyt ei näytä hyvältä, isommat humanistiset hankkeet eivät etene. Mutta jo se, että näitä kielitieteestä ja filosofiasta ponnistelleita tutkijoita on ollut Euroopassa tarkoittaa sitä, että se tie on tuttu monelle muullekin. Ennen on ollut diktaattoreita jotka tahtoivat pysäyttää tutkijoiden julkaisuja tai lopettaa virkoja vähintään. Nyt olisi aika miettiä tutkimuksen tilaa tässä Euroopassa, tänä aikana.



24.11.17

Merkillistä VI

Mme de Sévigné, Ninon de Lenclos ja Louise de Marillac ovat kiintoisia vaikuttajanaisia Ranskan suurelta vuosisadalta, 1600-luvulta. Ahkeruutensa mutta myös hiottujen henkilöverkostojensa avulla he saivat aikaan merkittäviä asioita Ranskan historiassa. Louise de Marillac tunnetaan myös Laupeuden tyttäret -sisarkunnan perustajana ja johtajana. Nämä naiset kiehtovat myös suomalaistutkijoita. Tapaamme tuoreet filosofian tohtorit Rose-Marie Peaken ja Riikka-Maria Pöllän. Ohjelma vie meidät Pariisin historialliseen sydämeen, Le Marais'n kaupunginosaan, joka oli kuuluisa naisten ylläpitämistä salongeista. Toimittaja on Sini Sovijärvi.
(Yle Radio 1, maanantain historiasarja, sarjan esittelyteksti)
Sini Sovijärven Canal du Midi oli hyvin hieno, kaunis, jännittävä historiasarja. Nyt tuli sarja jota on todella mietittävä. Miettiminen ei ole hankalaa. Aivoni toimivat vielä, ainakin jossain määrin. Uudessa sarjassa tulevat esiin myös tunteet. Canal du Midi on ranskalainen kanava, tässä taas puhutaan naisista noin suunnilleen Aurinkokuninkaan aikaan, mutta myös vähän ennen ja myöhemmin.


Olen kyllä tietoinen #metoo -kampanjasta. Se alkoi USA:ssa ja tuntuu olevan jollain lailla osa kampanjaa kohta vuoden vallassa olleen presidentin saamisesta pois istuimeltaan, mikäli sellainen nyt on, siis istuin. Yritän peitellä muistiin tunkevia ajatuksia kuningas Ubusta.


Tätä kirjoittaessani kuuntelen miten presidentti Mugabe ei tahdo lähteä pois virastaan Zimbabwessa. En ole seurannut Mugaben edesottamuksia niin tarkasti että voisin sanoa mitä hän on tehnyt väärin, mutta kai hän on jotain tehnyt väärin, koska hänet tahdotaan ulos. Ehkä hän on liian vanha, 93-vuotias? Zimbabwen poliittinen tilanne eli nopeasti: nyt jo Mugabe väistyi virastaan. Kansa tanssii edelleen Hararessa kaduilla ja heillä on uusi sankari: We Welcome Our Hero, lukee plakaateissa. Armeijan tankit alkavat väistyä. Mutta sankarit ovat aina vaarallisia.


Miehiä, vain kuitenkin tietynlaisia, vetää puoleensa valta. (Takavasemmalta kuuluu kysymys: entä naiset?) Zimbabwe on suhteellisen hiljakkoin itsenäistynyt maa, jolla ehkä on oikea perustuslaillinen kriisi, mikäli sillä on perustuslaki. Mugabe halusi uudeksi johtajaksi vaimonsa, joka on aika tavalla nuorempi kuin hän. Mutta nyt vallassa on joku mies. Se olisi ollut ensimmäinen kolonialismin alta päässyt maa, jolla on naisjohtaja.


Perustuslaki on myös USA:lla. Ongelmia on varmaan maalla kuin maalla perustuslakien soveltamisessa. Siis: kenellä on valta? Ja mitä parlamentti on mieltä? Mikä on enemmistö ja mikä vähemmistö? Voiko enemmistöjä ja vähemmistöjä jollain lailla rajata ja mitata, voiko niistä tehdä tilastoja? Zimbabwe voi olla klaani-/heimokulttuurimaa. Enpäs tiedä. Mutta onko USA sellainen? Mikä on Alabama?


Tähän sopii Brechtin-Weillin Alabama-laulu, Jim Morrisonin ja The Doors-yhtyeen esittämänä. Olivathan Brecht ja Weill II maailmansodan aikaan Yhdysvalloissa pakolaisina! Alabama-laulussa on säe: Oh take me to the next little girl! Siinä aikuinen mies pyytää päästä lähimmän pienen tytön luo eikä osaa sano miksi.




Tuossa radio-ohjelmassa pukeutuminen, muoti, tapa puhua, kaikki sellainen on ollut jo kauan se merkki, joka näyttää ihmisille mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuuluu. Sini Sovijärvi keskustelee kahden tutkijan kanssa siitä, millä tavalla Ranskassa naiset, erityisesti Aurinkokuninkaaksi kutsutun Ludwig XIV:n aikaan, pääsivät esiintymään hovissa ja sen liepeillä, omissa salongeissaan niin että heidän yhteiskunnallinen olemisensa hyväksyttiin. Ludwig XIV on historiankirjan mukaan lausunut: Après nous le dèluge, suomeksi ”Jälkeemme vedenpaisumus”. Sitä paitsi Ludwig XIV taisteli protestanttisia hugenotteja vastaan.


Siihen aikaan nainen ei ollutkaan enää pelkästään jonkun varakkaan aatelisen vaimo ja kiivennyt sitä kautta ylöspäin yhteiskunnassa. Hämmästyin sitä, että nämä naiset ovat tulleet esille kahdesta suunnasta, leskinä – ja rahaa perineinä – ja sittemmin salongin pitäjinä, joiden tarkoituksena oli viihdyttää vieraita, tai sitten myös uskonnollisina uudistajina ja uuden yhteisön, Laupeuden sisarien, perustajina. Salongin pitäjät ovat kurtisaaneja. Luostarit taas ovat luostareita, mutta kun kyse on hartaudenharjoittajien yhdistyksestä, niin siihen olikin sitten kätkeytynyt protestanttinen ajatus. Laupeuden sisaret ovat eräänlainen kapinasolu.


Naisten tapaan olla, keskustella, pukeutua, käyttää huulipunaa ja puuteria ja poskipunaa käytetään aikaa, naiset alkoivat muuttua. Pukumuodit olivat jo olemassa, niistä saattoi lukea pukeutujien yhteiskunnallisen statuksen. Aurinkokuninkaan aikaan yhteiskunta vaurastui ja myös alemmilla yhteiskuntaluokilla oli mahdollisuus saavuttaa ulkonaiset merkit vauraudesta pukeutumisen, hiusmuodin ja sellaisen avulla. Mutta jos nainen ei ollut käynyt kouluja, se kuului kyllä sitten äkkiä puheesta ja niin naisen luokka-asema paljastui. Ehkä heille sitten näytettiin ovea?




Kysymys oli emansipaatio-aallosta. Katolinen kirkko ei huomannut lisääntyneiden salonkien ja Laupeuden sisarten vanavedessä hiipivää reformaation, katolisen uskon kumoamisen siementä. Mutta tärkeätä on ollut noille naisille selviäminen ilman niitä miehiään. Kurtisaanin tarkoitus oli viihdyttää miehiä, seksi oli yksi ulottuvuus, vaikka (juuri) kukaan ei siitä ääneensä puhunutkaan. Makuuhuoneiden kirjahyllyissä oli myös pornografiaa. Nämä naiset eivät olleet pelkästään prostituoituja, koska heidän kuului olla kultivoituneita ja näyttää ja puhua kuin yläluokan sivistyksen omaava ihminen joka tavalla.


Asema merkitsi ihmisen: hän pystyi sanomaan ja puhumaan, koska hän oli ylhäisöä. Lisäksi vielä: ulkoiset merkit tekevät myös sisäisen minän (tekevätkö?). Tässä semiootikko Juri Lotmanin ajatuksia Chaplinin Kultakuumeen lopusta, laivamatkalta:
Kun Charlie pukeutuu vanhoihin resuihinsa, tyttö tuntee hänet. Nyt pukeutuminen on juonen elementti, ja siksi se häipyy näyttelemisestä: Charlie käyttäytyy kulkurin puvussa kuin kulkuri ja löytää käyttäytymisen eheyden. Hän on pieni ahdistettu ihminen naiiveine ja hassuine eleineen, jollaisena tyttö hänet hyväksyy ja jollaisena rakastaa. (Lotman: Merkkien maailma)


Ajattelen pukeutumisen, puvustuksen, koristelun ja kaiken sellaisen kulttuurihistoriaa. Mikä erottaa sivistyneen kurtisaanin laupeuden sisaresta, joka pyrkii vallankumoukseen? Pelkkä pukuko? Kuka siis lopulta määrittelee ihmisen? Miten yhteiskuntaluokat oikein ovat syntyneet?


Miljonääri-Chaplin ja se kulkuri olivat Kultakuumeessa miltei vastakkaisia hahmoja. Mutta kuitenkin roolista toiseen on mahdollista hypätä. Ehkä ei kuitenkaan ole, koska eivät ihmiset elä sillä tavalla? Ilmeisesti on kuuluttava johonkin joukkoon oli se sitten mikä tahansa. Ajattelen ihmisiä, jotka eivät halua olla mukana. Eivät kuulu joukkoon. Olen aina miettinyt niitä jotka ovat ulkopuolella.


En minä kyllä heitä pukeutumisesta ja koristelusta huomaa. Kyllä heidät erottaa silloin kun he avaavat suunsa tai rupeavat kirjoittamaan julkisesti tai jopa äityvät pitämään konsertin tai kokoavat joukon performanssia varten. Tai vain istuvat jonkun viisaan puun alla ja katselevat hymyillen ihmisiä jotka säntäilevät eestaas.



17.11.17

Merkillistä V

Tässä kirjoittaessani katson välillä ulos. Silloin kun syksyn alussa katkoivat puita tässä pihassa, ajattelin kuinka kaunis piha oli ennen sitä. Puut antoivat myös suojaa linnuille. Jostain syystä pihlajat säästyivät teurastukselta. Rastasparvet eivät ole tulleet tyhjentämään niitä vielä. Tintit nähtävästi kärsivät puiden tuhoamisesta eniten: puiden suoja loppui liian aikaisin ja poikaset olivat vielä pieniä.

On omituista, että yhteiskuntaan on syntynyt päättäjätaso, teknikoita ja byrokraatteja, joilla ei tunnu enää olevan yhteyttä edes puihin. Eletään aikaa jolloin puhe puista on täysin turhaa. Miksi he vihaavat puita?

Puut eivät osaa juosta karkuun, siis ne ovat helppo kohde. Samat päättäjät (varmaan virkamiehiä, joita ei valita äänestämällä) tietävät, että täällä asuvat ihmiset eivät pääse pakoon ympäristöönsä kohdistuvaa väkivaltaa. Se on osa tätä kaupunkia, ihmisten kiusaaminen. Niin kuin aina, kiusaaminen kohdistuu pienempiin, maahanmuuttajiin ja muuten vain köyhiin niin kuin lapsiperheisiin ja opiskelijoihin.



Elias Canettin kirja Joukko ja valta (Loki-kirjat 1998) kertoo aivan todellisista asioista. Siinä on voimakkaita vertauskuvia ja ne tulevat maapallon peruselementeistä: tuuli, sade, hiekka, metsä, meri. Niihin hän on sitten istuttanut ihmisistä joukkoja ja joukkueita, joiden tehtävät tulevat ihmisten joukkosieluisuudesta, siinä sinänsä ei ole mitään positiivista tai negatiivista: ihmiset ovat laumaeläimiä. He tarvitsevat toisiaan. Kirjassa on vaikka mitä joukkoja, pakojoukkoja, taistelujoukkoja, takaa-ajojoukkoja. Joukot tiivistyvät ja hajoavat. Mielenkiintoisia ovat esimerkiksi uskonnolliset liikkeet, joihin monenlaiset joukot Canettin mielestä perustuvat. Kirja on perussosiologiaa.

Miten todellisista asioista voi kertoa niin että ne muodostaisivat laajemman kuvan? On se mahdollista, mutta sitten lukijalle tulee ongelmia. Arkipäivän kuvia ja tilanteita voi olla hankalaa istuttaa kirjan joukkokuvioihin, jotka ovat vähän kuin blokkeja: tuo kuuluu tänne ja tämä taas tuonne. Ihmisiä ei ole kovin vaikea määritellä. Canettin kirjaa voi lukea kuin monimutkaisen pelin käsikirjaa.

Kun kävelen kaupungilla, ihmiset näyttävät säntäilevän eestaas ilman järjen häivää. Aina välillä voi yrittää pysäyttää jonkun tapahtuman, tallentaa videon ihan vain mieleensä, mutta useimmiten tapahtumat häviävät. Ohikävelevä ihminen joutuu vain kohauttamaan olkapäitään. Mistä nuo kiireet voi ymmärtää, avaruusolento ei taatusti ymmärtäisi mitään, sen sijaan muurahaispesä voisi tajuta ihmiskaupungin aivan hyvin. Pelkkää spekulaatiota tuo, mutta kyllä tuossa on ainakin selvä suunta jonnekin päin.

Kun omenat tulivat, katselin yhtä kojua torilla. Odotin rauhassa vuoroani. Siinä oli ostajana vanhempi nainen, jonka suu oli ohut viiva. Myyjinä oli kaksi ihmistä, noin keski-ikäinen poika ja hänen vanha äitinsä, jolla oli vaikeuksia liikkua. Tai sellaisiksi toripöydän pitäjät ajattelin.

Myyjä-äiti kokosi pussillisen omenoita. Sitten ostaja kääntyi joidenkin juuresten puoleen ja pyysi että nuorempi, mies, tulisi mittaamaan, porkkanoita varmaan. Ostaja hyväksyi määrän, sitten aikoi ruveta maksamaan ja vanha äiti ojensi omenapussia. Häijy ostaja levitti huulilleen vinon hymyn ja sanoi, ettei hyväksy huonoja omenoita. Sanoi miesmyyjälle että hän valitsee itse. Vanha myyjänainen, jonka tulkitsin sen miehen äidiksi, näytti piestyltä. Mitä muuta siinä voisi tuntea kuin häpeää?

Oli ihminen minkäikäinen tahansa, niin tuollaisen suoran hyökkäyksen kohde ei ole ensin uskoa silmiään ja korviaan. Ajattelee että jossain on virhe. Mutta osaa sitten äkkiä hävetä, koska siihen on lapsena opetettu. Kaikki on osattava heti, viivana, aikaa ei ole tuhlattavissa joutavuuksiin. Näin yhdenlaisen esityksen kommunikaatiosta, joka toimi ja jonka tulos oli yhden suhteen surullinen ja toisen varmasti voitonriemuinen.



Canettilla on kertomus siitä, miten eri ryhmät tukevat toisiaan esimerkiksi tanssimalla. Siinä kerrotaan joku asia. Yksittäinen häijy ihminen pystyy tahtoessaan haavoittamaan toista ihmistä. Mutta miksi? Ehkä vain oman mielenlaatunsa vuoksi? Ja mistä kaikesta on häpeässä kysymys ja miksi se on niin tärkeä tunne myös?

Jos myyntipöydän ääreen tulisi kokonainen joukko, niin ilkeys ei ehkä olisi päällimmäinen juttu, se voisi olla jo kaupan häirintää. Sosiologia tutkii, mistä yhteiskunnalliset ilmiöt saavat voimansa. Ne ovat usein mitattavissa, joukkojen motiivit selvät ja vastavoimatkin tiedossa. Esimerkkini häijystä ostajasta on anekdootti. Siitä kasvaisi helposti lyhyt novelli, kun asetettaisiin henkilöt taustojaan vasten.

Joukon kuvaksi käy esimerkiksi haka-tanssi. Haka-tanssit ovat alunperin Uuden Seelannin maorien fyysinen tapa kommunikoida monia asioita, vaikuttaa olosuhteisiinsa. Näin tammikuussa videon, jossa Yhdysvaltain länsirannikon intiaanit tanssivat hakan uuden presidentin voittoa vastaan. Joukot osaavat perustella aivan järkeenkäyvän asia, aina niissä ei tyhmyys tiivisty.

Mutta siellä torilla sitten pyysin sen omenapussin, joka jäi virattomana perunalaatikon päälle. Se oli täydellinen omenapiirakkaa varten. Piirakkaa syötiin meillä viikon verran ja ylellisesti vielä vaniljakermavaahdon kanssa. Taisi maksaa puolitoista euroa se omenapussi.

8.11.17

Merkillistä IV

Viime viikolla katsottiin televisiosta Aleksandr Dovžhenkon leffa Arsenal. Se on valmistunut Neuvostoliitossa 1929 ja restauroitu Moskovassa 1972. Hyvää työtä! Mykkäleffoja on paljon restauroimatta.

Neuvostoliittolaisia elokuvia oli 1970-80-luvulla saatavilla 16- ja 35-millisinä kopioina, Elokuvakerhojen liitto toimi levittäjänä, mutta en muista nähneeni tätä. Olen ollut eri paikoissa elokuvakerhojen jäsen ja sen lisäksi näyttänyt omissa elokuvakerhoissani elokuvia. Mukana esityksissä on kautta henkilökohtaisen filmihullun urani ajan ollut neuvostoliittolainen/venäläinen elokuva. Elokuvia on hyvä olla joka puolelta maailman siksi, että yhtä lailla kun ihmiset puhuvat eri kieliä ja eri aksenteilla, maissa valmistetut elokuvat ovat olleet erikielisiä.

En tarkoita elokuvissa vain puhuttavaa kieltä vaan myös elokuvien visuaalista ilmettä, musiikkia, kameratyötä, elokuvan leikkausta – kaikkea mitä elokuvan tekemiseen kuuluu. Paljon esimerkiksi vaikuttaa se, millaisia julisteita elokuvista on saatavilla. Läheskään aina alkuperäisiä ei ole, koska niitä ei ole säilynyt. Julisteet ovat muutakin kuin vain mainoksia, ne ovat usein itsenäisiä taideteoksia.

Eri maiden elokuvissa näkyy kaikkiaan maiden kulttuurihistoria. Siihen kuuluvat kaikki taiteen lajit, mutta niistä näkyy myös esimerkiksi poliittinen historia. Muu ei olisi mahdollista. Elokuvakerhojen tavoite oli hyvin samanlainen kuin aikoinaan (ehkä vieläkin?) oli esimerkiksi Yleisradion julkilausuttu tehtävä: antaa vastaanottajille aineksia maailmankuvan luomiseen. Ihminen on kykenevä oppimaan koska tahansa tärkeitä asioita. Sen vuoksi kerhoilla ei ole ikärajoja. Myös lastenelokuvilla on kasvatustehtävä, Arsenalia en ehkä näyttäisi alle 10-vuotiaille lapsille.

Nyt Dovženkon elokuvan katsomiseen ajauduttiin vahingossa. Aivan heti herätti musiikki, se on Igor Belzan, josta en tiedä yhtään mitään. Ei ollut mitä tahansa musiikkia, vaan aivan taatusti avant garde-musiikkia, ajalta ennen pahimpia sensuurin vuosia. Ehkä Stalin ei ollut huomannut vielä Dovženkoa tai yleisemminkin elokuvaohjaajien itsenäistä taiteellista ajattelukykyä ja ennen kaikkea kykyä montaasiin? Elokuva on edelleen nähtävissä Areenassa, joten sen voi itse käydä katsomassa, lisäksi elokuva löytyy netistä esimerkiksi YouTube-sivustolta.



Peter von Bagh kertoo tästä(kin) elokuvasta vain vähän, koska hänen kirjoittamansa Elokuvan historia olisi muuten ollut liian raskas edes nostaa, siis se kirja. Mutta ilman muuta Dovženko on elokuvan suuria uudistajia. Kesti jonkin aikaa tottua pitkiin ja hitaisiin kameraotoksiin, mutta kyllä niistä selvisi. Ne puolustivat paikkansa. Ne eivät olleet propagandaa, mutta huutomerkkejä kyllä. Elokuva on pasifistinen sotaelokuva. Ohjaaja itse sanoo tästä työstään näin:

Katsoin Arsenalissa olevani ensisijaisesti poliittinen taistelija. Minulla oli kaksi selvää päämäärää: romuttaa juuria myöten ukrainalainen kiihkokansallismielisyys; ja toiseksi olla ukrainalaisen työväenluokan runoilija ja laulaja. (von Bagh)

Elokuvan taustalla on historiallinen tilanne. Tammikuussa 1918 Kiovan (kirjassa käytetään kaupungista nimeä Kiev) asevaraston työläiset nousevat kapinaan työpaikan pomoja vastaan. Venäjän vallankumous on tapahtunut, mutta sisällissota on vielä käynnissä. Todenperäistä on I maailmansodan taistelukaasu, joka saa kaasulle altistuneen nauramaan holtittomasti ennen kuolemaa. Kun puhutaan taistelukaasuista, niin usein niistä kertovien dokkareiden yhteydessä näytetään juuri tämän elokuvan kuva nauravasta kuolleesta sotilaasta tässä elokuvassa. Muistin tämän kuvan, mutta en ole elokuvaa nähnyt. Kuvat puhuvat myös ulkopuolella elokuvan.

Dovženko syntyi 1894 Sasnytsiassa Ukrainassa ja kuoli 1956 Moskovassa. Hänen elokuvansa Entuziasm: Simfonia Donbasa (1931) kertoo Ukrainan Donbasin alueesta. Sattuneesta syystä alue on ollut viime vuosina paljon esillä. Siellä käydään miltei jo unohtunutta sotaa. Mutta ohjaaja puhuu edelleen elokuvasta ja sen mahdollisuuksista:

On mahdollista, että elämme vielä elokuvan esihistoriaa. Sen todellinen historia alkaa vasta, kun se luopuu tavanomaisista esityksen rakenteista ja siitä tulee havainnon ja älyllisen tiedostamisen uusi muoto. (von Bagh)

Dovženko ei yrittänyt salata mielipiteitään. Hän ei pitänyt Stalinista, vaikka suuret vainon ajat olivat vasta edessäpäin.

Kävin välillä kirjastosta hakemassa kaksi kirjaa. Ne kuuluvat asiaan: Juri Lotman: Merkkien maailma (1989) ja Elias Canetti: Joukko ja valta (1998), jotka liittyvät oleellisesti merkkien tutkimukseen, vaikka Canettin pääteos kuuluukin ehkä sosiologiaan. Mutta merkillisin kirja löytyi omasta kirjahyllystäni, Nosferatun maa. Se on romaani jonka ovat kirjoittaneet semiootikko Henri Broms ja futurologi Pentti Malaska (Arator 1996).



Poliittisissa tapahtumissa on aina kyse vallasta. On hyvä että ajan hengestä kirjoitetaan. Broms ja Malaska haluavat muistuttaa ihmisille, että tietyistä merkeistä on mahdollista arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ihmiset ovat jos mahdollista vielä hullummassa jamassa kuin Bromsin ja Malaskan kirjan aikoihin neljä vuotta ennen vuosituhannen vaihdetta. Mutta harva meistä muistaa enää esimerkiksi Jugoslavian sotia, Nosferatun maa-kirjassa kerrotaan Bosniasta. Siinä on mahdollista historiaa, ainakin kummallisia kadonneita käsikirjoituksia. Jugoslavia on Eurooppaa, ei ole kovin vaikeaa löytää tietoja maasta ilman tuota aika merkillistä kirjaa.

Epävarmoista ajoista muistuttakoon kuvani hyvin ränsistyneestä tintistä, joka tuli koputtamaan ikkunaan. Se varmasti pyysi että auttaisin sitä eroon väiväreistä ja muista loisista, jotka selvästi vaivasivat sitä.

27.10.17

Merkillistä III



Päähenkilö on nuori tyttö, Ifemelu, joka pääsee amerikkalaiseen yliopistoon. Mutta lukukausimaksut ovat stipendistä huolimatta suuret eikä asuminen ja ruoka ole halpaa. Kirjan päähenkilöllä on oma täti maassa, lääketieteen opiskelija, joka on vielä pahemmassa jamassa, koska hänellä on lapsi. Lapselle on sentään saatava katto pään päälle ja sapuskaa.

Ihmisiä tietysti ostetaan ja myydään ja tässä nuori nainen joutuu vuokrarahat saadakseen olemaan välillä vanhemman miehen patjana. Eivät nigerialaiset kaukana kotona kykenisi auttamaan, koska kaikilla on tekeminen omassa olemisessaankin. On orjatyöpaikkoja löytynyt Suomestakin. Kun kirjan nimi suomeksi on Kotiinpalaajat, niin nimessä on kyllä ironiaa. Kirjailijan nimi on Chimamanda Ngozi Adichie. Hän on maailman tunnetuimpia mustia naiskirjailijoita.

Opiskelijat ovat tärkeä tulonlähde yliopistoille, kaikki joutuvat maksamaan korkeita lukukausimaksuja. Harva silti lopettaa lukujaan, jos on saanut opiskelupaikan. Muistan ihmetelleeni Amerikassa ollessani miksi opiskelu oli tehty niin kalliiksi. Tuskin rahan maailman Amerikassakaan ihmiset todella uskovat, että rikkaus saa pään toimimaan automaattisesti loistavaksi. Jos ei ole perinyt rahaa, on pakko käydä töissä opiskellakseen. Ajatuksen pitäisi olla että ihmiset opiskelevat johonkin ammattiin ja haluavat tehdä työnsä ammattitaitoisesti. Olen vähitellen ymmärtänyt että Suomen ilmaiset koulut ja yliopistot ovat aika harvinaisia maailmassa.

Löydä lintu! (kuvat saa klikkaamalla isommiksi)


Ifemelu löytää afrikkalaisen opiskelijayhdistyksen, vieraassa maassa tarvitaan tuttuja neuvomaan. Voi olla kyse hengissäsäilymisestä, seuraavasta ateriasta. Nigeria on yksi Afrikan suurimmista maista ja vasta Amerikassa opiskelija oikeastaan alkaa käsittää maanosaansa. Erilaisia kieliä ja kulttuureja on valtavasti, mutta amerikkalaiset opiskelukaverit sanovat että ”vai olet sinäkin Afrikasta” niin kuin se olisi Meksiko tai Kanada. Afrikkalaiset päivittelevät yhdessä amerikkalaisten huonoa yleissivistystä.

Kirjan nimi on englanniksi Americanah, eli Adichie on ajatellut kirjaa Amerikka-kuvauksena. Ajattelin kirjan rakenteesta niin, että se on syntynyt nykäyksittäin. Ei se ole huono tapa kirjoittaa tekstiä, lisäksi välissä on myös Lontoon kuvaus, jossa ei ole pääosassa Ifemelu vaan tytön nigerialainen poikaystävä Obinze ja hänen afrikkalaiset ystävänsä vieraassa maassa. Kun luin Lontoo-kertomusta, muistin että britit olivat siirtomaaherroja vuodesta 1800 vuoteen 1960. Nykyinen Nigeria on liittovaltio. Kun Helsingin Töölön Temppeliaukion kirkko rakennettiin, kirkon kylkeen kallioon
kirjoitettiin Biafra!, teksti sai jäädä kallioon pitkäksi aikaa. Itsenäisyyttä seurasi aika pian sisällissota.

Sama yksilö tässäkin!



Mutta Adichien kirja ei ole historiankirja. Se on kirja kohtaamisista ja niiden tuomista ajatuksista.

Kirjan lopussa vasta näkee koko tarinan. Adichie kirjoittaa kirjaansa USA:n mielipideilmaston ”blogi-postausten” varjolla. Päähenkilö Ifemelu keksi ruveta pitämään blogia, joka lopulta toi elannon.

Blogeissa mietitään USA:n mustan väestön asemaa ja verrataan sitä afrikkalaiseen mustaan identiteettiin. Pohjoiseurooppalainen tuskin tietää sellaisesta identiteettiongelmasta ellei ole afrikkalainen. Yksi episodi kirjassa kuvaa Barack Obaman presidenttikampanjaa, kun Ifemelu ja hänen silloinen musta amerikkalainen kumppaninsa heittäytyivät taisteluun mustan presidenttiehdokkaan puolesta. Oli hyvä lukea kirjaa juuri nyt, koska moni on jo unohtanut että maassa todella oli kahdeksan vuoden ajan musta presidentti. Nykyinen presidentti puolestaan aloitti oman ”poliittisen” kampanjansa niin, että väitti Obaman olevan ulkomaalaissyntyinen, joten hän ei voinut olla Yhdysvaltain presidentti.

Mutta näin Adichien kirjoittama nigerialainen Ifemelu blogissaan Obamasta. Tämä referaatti on hyvä, koska siinä tulee kerrotuksi Americanah (Amerikkalaisuus?) pähkinänkuoressa:

Kuvittele, että Obama, jolla on paahdetun mantelin värinen iho ja käkkärä tukka, sanoisi henkikirjoitusvirkailijalle – olen tavallaan valkoinen. Ihan varmasti, virkailija sanoisi. Monilla afroamerikkalaisilla on esivanhemmissaan joku valkoinen, koska valkoiset orjanomistajat tekivät yöllisiä raiskausretkiä orjien hökkeleihin. Mutta jos satut näyttämään tummalta, se siitä. (joten jos olet se vaalea, sinisilmäinen nainen, joka sanoo ”Minun isoisäni oli Amerikan intiaani, ja on minuakin sorrettu”, kun mustat puhuvat paskasta, jota saavat niskaansa, lopeta heti paikalla.) Amerikassa et voi itse päättää, mitä rotua olet. Se päätetään sinun puolestasi. Barack Obaman olisi ollut pakko istua bussin takaosassa viisikymmentä vuotta sitten, koska hän näyttää siltä kuin näyttää. Jos joku satunnainen musta tekee tänä päivänä rikoksen, Barack Obama voitaisiin pidättää ja viedä kuulusteluihin, koska hän sopii profiiliin. Ja mikä se profiili olisi? ”Musta mies”.

Tämä on yksi osa näistä blogauksista, joita Adichie kirjoittaa kirjaansa: politiikasta on kysymys usein. Mutta ennen kaikkea kulttuurit kohtaavat. Kirja kuvaa mustien elämää, tapaa syödä, istua yhdessä, tunteita ja toiveita jotka liittyvät siihen, mitä kaikkea nuoret afrikkalaiset ja afroamerikkalaiset tahtovat tehdä tulevaisuudessa.

Adichie New York Times'n kuvaamana


Yksi pitempi tarina kertoo afro-kampaamosta, jossa istuu naisia kemikaalien kärventäminä kun hiuksia pitää ensin suoristaa, että rastaletitys onnistuisi. Kampaamo on mustien naisten ylläpitämä, se on pieni ja vaatimaton paikka, mutta siinä ohella Adichie kertoo paljon maahanmuuttajista. Suuri osa kampaamon asiakkaista tuntuu olevan karibialaisia, joita on muuttanut Yhdysvaltain kaupunkeihin paljon. Orjien jälkeläisiä ovat tietenkin myös karibialaiset.

Kotiin palataan, Nigeriaan ja siellä Lagosiin, miljoonakaupunkiin, joka kuhisee elämää kaikkialla. Ongelmia on, mutta ihmiset suhtautuvat niihin tämänhetken välttämättömyyksinä. Romaani alkaa ja päättyy Lagosissa. Kotiinpalaajilla on oma klubinsa, jossa keskustellaan siitä millaista oli muualla.

Nuorista kotiinpalaajista tulisi hyvä elokuva. Mieluiten dokumentti, mutta tämä(kin) romaani kävisi fiktioelokuvan käsikirjoituksesta. Olen kuullut joskus radiosta nigerialaista musiikkia. Sillä musiikinlajilla on varmasti nimi (voodoo-house?), keskustelin kerran siitä Suomeen muuttaneen nigerialaisen naisen kanssa. Hän osallistui jonkin aikaa suomen kielen keskustelukurssille. Hänen kasvonsa levisivät hymyyn, kun kerroin siitä musiikista. Musiikki kuulosti vähän samalta kuin Fela Kuti. Mutta oli toisenlaista. Hän tiesi mitä tarkoitin.

Kirja on ollut muutaman vuoden hyllyssä, en ole tullut lukeneeksi. Sen on suomentanut Hanna Tarkka. mietin välillä puhekielen valintoja: kieli toistuu aika samanlaisena, siihen tottui. Tarkka ei ole suomentanut repliikin aloitusta, joka on yksinkertaisesti ”Aa-aa!” tai repliikin lopetusta joka on ”Oo”. Jostain syystä noita äännähdyksiä ei kuulunut repliikeistä aina. Ehkä noihin olisi voinut keksiä suomenkieliset aloitukset ja lopetukset, että tarkoitus asvautuisi? Kirja on suomennettu samana vuonna kuin se ilmestyi englanniksi, 2013.


Minusta käännöskirjallisuus on tärkeätä tämän vuoksi: että ymmärtäisimme muita kulttuureja. Musiikki esimerkiksi on kerta kaikkiaan musiikkia. Sen kieli ei ole kiinni kielestä, sanoakseni asian täsmällisemmin. Ilman musiikkia olisi vaikea elää kenenkään.



19.10.17

Merkillistä II

Istun yläkerrassa kuuntelemasta klassista musiikkia. Sooloesityksiä, usein oopperan alkusoitto, yksinlauluissa selvä romanttinen vire. Musiikki tuli radiosta, Klassista kahteen, ehkä.  Romanttista kyllä, mutta pyöreä, lämmin, syvä ja tavattoman emotionaalinen äänenväri on venäläinen. Sain sen sanotuksi (tapanani on kommentoida radiopuhetta), kun kuuluttaja ilmoitti että laulaja oli italialainen. Italialaisten ja venäläisten samankaltaisuus? Miksi ihmeessä?

Ehkä sooloissa on kysymys rakkaudesta? Joko rakkauden loppumisesta tai alkamisesta. Yksi syy tuntemukseeni voi olla se, että musiikkikappaleet tulevan uutisten tai ajankohtaisohjelmien jälkeen. Kuuntelen vain Ylen 1-radiokanavaa, joitakin muita radiojuttuja ehkä netin kautta, varsinkin jos joku niitä kehuu. Musiikkia voi tulla myös äänilevyiltä tai CD-levyiltä. Radiossa voin antaa kanavan määrätä. Yllätän itseni ja melkein kuurot korvani. 

Uutisissa pitää olla ryhtiä. Ääni riisuutuu tunteista, ainakaan niillä ei voi hirveästi spekuloida. En oikeastaan voi sanoa muistavani niistä mitään. Ja niistä on lyhyt aika. Uutiset häviävät päästäni koska ne tulevat ulkopuolisesta maailmasta eivätkä vahingossakaan osu omiin ajatuksiini. Tärkeysjärjestys on uutisten, siis tuon ulkopuolisen ja mahdollisesti Pasilan maailman ”uuden” suhteen sellainen, että ne eivät ulotu tänne saakka. Ne eivät paljoa merkitse.

Minusta on selvää että italialaisen ja venäläisen laulajan äänessä on paljon tunnetta, varsinkin tenoreiden. Mies etsi netistä Carusoa ja siinäkin sitä oli. Jään hajamielisesti miettimään mistä tunteelliset äänet kertovat. Ehkä niiden välityksellä saa tietää todella hirmuisen paljon esimerkiksi aikakauden musiikkihistoriasta.  Mutta Caruson ääni merkitsee minulle Italian lämpöä.

Tässä välillä mies ripusti Kuula-opiston aulassa kuukauden riippuneet taulut takaisin tuonne seinälle. Yritin vääntää posliinikukan oksia takaisin taulujen taakse. Varsilla, niillä takertuvilla rönsyillä on pula paikoista minne kiivetä. Tulin ajatelleeksi Juha Mannerkorven viimeistä kirjaa Päivänsinet. Sillä köynnöksellä on täytynyt olla paljon jatkuvaa valoa ja lisäksi kehikko seinässä. En ollut koskaan nähnyt päivänsiniä ennen kirjan ilmestymistä, sitten niitä rupesi olemaan kuvissa ja niiden siemeniä kukkakaupoissa, kunnes ne vedettiin kaupoista pois. Ne ovat hallusinogeeneja.




Pirkko kuoli kesällä, vähän ennen kuin mentiin mökille. Olin siellä metsässä ja sanoin ääneeni Lidia, Pirkko, Pirkko, Lidia, keräsin mustikoita. Tajusin että en voi nähdä sitä ihmistäkään enää koskaan, Lidia on kissa ja yhtä lailla poissa. Pirkko oli äidin serkun emäntä, tuli miniäksi isoäidin viereiseen taloon. Meillä oli ikäeroa rippi-iän verran, hän oli se vanhempi. Toissakesänä pysähdyin tapaamaan häntä. Otettiin muutama vuosi kiinni ja kerrottiin voinnit ja lapset ja työt. 

Katselin Pirkon päivänsineä. Hän sai sen kasvamaan päivänpaisteisella kuistilla. Talon kuisti on leveä ja rakennettu myöhemmin, alkuperäisessä talossa sitä ei ollut. Muistaisin sen hyvin, koska isoäitini äiti Anna asui siinä päädyssä ja aina kun olin isoäidin luona, menin siitä liiverin solasta naapurin puolelle tapaamaan isoäitiä, niin kuin kutsuin häntä. 

Isoäidillä oli siinä kaikki mitä hän tarvitsi. Oli pieni hella, josta tuli myöhemmin lapsuusperheen mökin hella, sitten oli astiakaappi ja pieni ruokakaappi. En muista asunnossa olleen ovea muihin huoneisiin talossa. Ehkä siinä ovat asuneet kumpikin, Juho ja Anna ennen kuin Juho sitten kuoli ja joskus jo 1930-luvulla. Ei ole enää ketään jolta voisin kysyä, koska kaikki vanhempieni ikäiset ovat siitä kuolleet.

Pirkko oli selvästi ylpeä päivänsini-köynnöksestään. Ne kukat eivät olleet hirveän suuria, mutta ehkä niitä pienensivät kylmät yöt. Porstuassa voi säilyttää viileyttä tarvitsevia ruokia. Isoäitini piti porstuan komerossa esimerkiksi puolukkasurvosta, jonka kaapiminen katajatynnyristä vaati hakun tapaista keskellä talvea.

Nyt vierailut loppuivat. Taitaa koko kylällä olla ohi ajat jolloin joku saattoi vain pistäytyä tuvassa ilmoittamatta siitä mitään etukäteen. Toissavuonna porstuassa ei ollut päivänsineä. Pirkko oli punonut  köynnöksen ympyrän muotoiseksi ja varsi näytti köydeltä, se oli paksu ja sieltä täältä tuli lehtiä ja kukkia. Päivänsini kukkii syksyä vasten. Ajattelen sitä varmasti nyt sen vuoksi että on taas syksy.  Ensi yöksi on luvattu jo pakkasta ja kuurasta liukkaita teitä.



Uutisissa tuli hirveä suru kun ajattelin Aung San Suu Kyi’n kohtaloa Myanmarin johdossa. En muista oliko juuri Myanmarista kysymys, pakolaisista kyllä.  Minulle tulee ulkoasiainministeriön tiedotuslehti nimeltä Kehitys. Kesällä ilmestyi numero, jossa on Suu Kyi ja kertomus hänen hallituskaudestaan. Kun luen sitä nyt uudestaan, tuntuu omituiselta, siis vielä omituisemmalta kuin ennen, että buddhalaiset ovat siinä maassa olleet nyt tappajia. Kolmannes Myanmarista on Rakhinen osavaltio, jossa asuu miljoona rohinga-muslimia. Tässä jutussa sanotaan että he ovat peräisin Bangladeshista ja sinne he myös  konfliktin aikana pakenivat. Mutta ei Bangladesh heitä halua.

Koko juttu tuntuu minusta käsittämättömältä. Sen täytyy johtua siitä, että buddhalaisista on (ainakin minulle) tullut jonkinlainen rauhan symboli. Että kun mainitaan buddhalaisuus niin sen pitäisi merkitä ilman muuta rauhanomaista rinnakkaineloa kenen kanssa tahansa. 

Lehdessä sanotaan että rohingoja on tapettu joukoittain, naisia on raiskattu, kodit ja omaisuus tuhottu. Tämä tieto on peräisin YK:n raportista. Suu Kyin oli vähän aikaa sitten YK:n yleiskokouksessa, mutta ei vastannut mitään kysymyksiin rohingoista. Ensimmäiset tiedot uusista murhista ovat jo helmikuulta. YK on tietenkin tuominnut etnisen puhdistuksen. Helmikuussa ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen on tavannut Suu Kyin Myanmarissa ja pyysi silloin maan hallitusta lopettamaan rikokset. 

Ei lopetettu ja nyt siis miljoonasta rohingasta puolet on lähtenyt pakoon. Bangladesh on köyhä maa itsekin.  Suu Kyi sanoi että YK:n raportti ei ole puolueeton. Syyksi hän oli sanonut että se on pakenevien ihmisten kertomus. Mutta tuohon Rakhinen osavaltioon ei päästetä edes käymään. Meneillään on etninen puhdistus.

Itseni suhteen on huomautettavaa ehkä vielä enemmän. Miten voin olla niin varma että nimenomaan buddhalaiset ovat väkivallaton ihmisryhmä?  Tässä ajattelen tietenkin Dalai Lamaa ensimmäisenä. Hän ja Tiibetin buddhalaiset ovat olleet paossa jo yli 60 vuotta. Ja Dalai Lama tuntuu olevan rauhan ihminen.

Kumpikin heistä on saanut Nobelin rauhanpalkinnon, Suu Kyi ja Dalai Lama. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä uskonnosta ei ole rauhan takeeksi. Ilmeisesti ihmisen luonteeseen on kirjoitettu murha ja tappaminen, siis varsinkin oman lajin. Minusta tämä on oikeasti murheellista.  Sitä on vaikea kestää.

Suu Kyi on nyt asettanut jonkun hallinnollisen ryhmän tutkimaan rohingojen asuinalueita. Lehdessä kerrottiin että Suu Kyi ei voi hallita itse, vaan hän joutuu ottamaan armeijan huomioon. Armeija on ajanut rohingoja aseella uhaten pois. Suomalainen ulkoministeriön ihminen joutuu olemaan tekemisissä hallinnon kanssa, mutta kehitysaputyötä voi vielä tehdä. 

Mahtoiko suomalainen puhua myös armeijan päällikön kanssa? Myanmarin uudella johtajalla on valkoisia kukkia hiuksissaan.  Hän on ollut vankina omassa maassaan vuosikausia ja nyt hän joutuu taipumaan edelleen armeijan tahtoon. Millainen on buddhalainen armeija? Nukuin hyvin levottomasti. 


Onneksi pääsin iltapäivällä kävelemään näyttelyn avajaisiin. Cata Ahlbäckin näyttely oli Printmakers-galleriassa. Siellä oli ystäviä ja hyvä ja kirkas tunnelma. Käykää katsomassa hyväätekeviä kuvia! Vaikka ei levottomuus ole kiellettyä sekään.

11.10.17

Merkillistä


Merkeistä voi nähdä kaikenlaista. Merkit ovat suunnistamista varten. Kun merkkejä ajattelee, niistä voi lähteä syntymään merkityksiä. Merkityksistä voi koota jopa maailmankatsomuksen jos semmoiseen hommaan tahtoo ryhtyä. Voi näistä syntyä myös pieniä arkisia tarinoita.

Lähdettiin kerran ystävien kanssa ajamaan autolla länteen. Täältä ei pääse enää kovin kauas, mutta pääsee kuitenkin. Asun Merenkurkun itärannalla, josta on lyhyt merimatka Ruotsiin. Siellä vaihtuu kieli kokonaan, maisema myös. Joet laskevat tuntureilta alas. Tällä puolella on maailman pohjoisin viljanviljelyalue ja suuri tasanko. Täällä on tulvia.

Katsottiin karttaa ja löydettiin vähän pohjoisemmasta saaria kokonainen nauha. Näytti siltä että se oli pisin Pohjanlahden saarinauha, pituutta ehkä lisäsi sijainnin läheisyys. Oli syksy. Missään ei näkynyt ketään. Linnut olivat lähteneet, vanhat varikset näyttivät seurailevan autoa, mutta laiskasti. Päätettiin mennä autolla niin kauas kuin päästään.

Meillä oli useampi silmäpari tähystämässä mahdollisia hirviä. Hirvivaaraa jatkui. Hirvi juoksee nopeasti kuin jousilla monen sadan kilon massallaan, mutta ei se voinut aavistaa meitä. Se tosin kuulisi meidät, mutta mereltä puhalsi tuuli ja saattoi eksyttää luulemaan Ladan mörinää meren paiskautumiseksi rantakiviä vasten.



Halusin kovasti löytää hiidenkirnun, vaikka en tiedä pitäisikö niitä löytyä täältä. Ajaja pysäytti auton ja näytti että tuolta. Tajusin että vähintään nilkka nyrjähtää ellen peräti kaadu päälleni. Se oli se Antti Tuurin mainitsema maailman kivisin paikka tai yksi niistä. 

Kumisaappaassa oli reikä. Sitten pysähdyin. Keskellä ei-mitään oli liikennemerkki.

En muistanut nähneeni kartalta tienristeystä, kartta oli tosin ainakin 20 vuotta vanha. Olin maalla asuessani tottunut kulkemaan omia teitäni, joita ei tarvinnut merkitä karttoihin. Sitten huomasin että liikennemerkki oli täynnä pyssyn jättämiä reikiä, maalia maassa, punaista ja keltaista, syksyn lehdiksi liian kiiltävää. Missään ei ollut merkkiäkään ihmisistä, eikä kuulunut kuin tuulen huokailu. Ei se myrskyä ennustanut.

Näytin autossa olijoille merkkiä. Vääntäytyivät ulos autosta. Ajaja sanoi että siellä on pusikossa joku pyssyn kanssa. Toinen julisti että niillä ei ole metsästyslupaa, niin että ne ampuvat sitten meidät että ei jää merkkejä. Ja sitä paitsi miten, jos tuosta jatketaan, niin miten sitten käännytään takaisin päin? Sitten se nuorin heilautti kättään ja rupesi huudattamaan kasettia autoradiossa. Ääni rohisi ja kähisi yhä pahemmin, kunnes sanoi räks ja loppui.

Olin ostanut pintapuolisesti tuntemaltani kaverilta käytetyn radio-kasettinauhurin, koska Ladassa ei sitä ollut. Keskenkasvuiset pystyvät vedättämään minua mennen tullen. Autossa ollut keskenkasvuinen vaati sitten heti päästä ajamaan.



Alkoi tulla pimeä. Ladan kanssa pääsee kyllä minne tahansa, mutta jos ei päästäisi kääntymään? Päädyttäisiin kylmään veteen koko porukka. Elettiin aikaa kauan ennen mobiililaitteita, eikä saarilla kartankaan mukaan asunut kukaan.

Menin tien reunaan syömään puolukoita. Yksi toi muovipussin ja se täyttyi äkkiä, se ihminen taputti hartioitani lohduttaakseen. On mahtanut olla jo marraskuu tai lähellä sitä, koska puolukat olivat suuria, hyvin tummanpunaisia ja niitä oli paljon.

Rupesin miettimään missä ihmiset olivat. Istuin kivelle jota laineet löivät. Täällä on taatusti metsästetty ja kalastettu niin kauan kuin ihmisiä on ollut. Tässä ui keväisin lohia kohti Perämerta. Tässä on ollut hirviä, mutta ei semmoisia laumoja kuin nyt, koska puut ovat olleet puita eivätkä hakattua ja kynittyä risukkoa. Siinä olisi ollut oikea tiheä metsä. Silmäkulmasta näin ison linnun kaartelevan kauempana nimen nokassa. Se olisi voinut olla merikotka, mutta minun onnellani hyvinsyönyt varis. En saanut väristä selvää, tumma. Ehkä korppi.

Hämärä alkoi tihentyä ja alkoi sade, joka ei oikeastaan ollut sadetta vaan hyvin tiheää sumua. Ei ollut sadetakkeja mukana.  Toinen jalkani oli jo märkä.

Takaisin autoon mennessä tunsin oloni turhautuneeksi. Jossain vaiheessa olin auttamatta hävittänyt seikkailunhaluni. En ollut erityisen laiska, olin vain oppinut tuntemaan joitakin riskejä.

Se nuorisoa edustava veti kasetin pois pesästä. Nauha takertui soittimeen ja kun se nuori ihminen ähisi ja lopulta kiskaisi, nauha meni poikki. Sai sitten päästä kiinni ja rupesi kiskomaan sitä. Nauhuri oli päällä ja kirkui. Joku sukelsi ajajan paikalle ja sai nappulasta väännetyksi koneen kiinni.

Kuulin ja muutkin kuulivat ja seisahtuivat niille sijoilleen. Metsässä rytisi. Sitten sieltä kuului samanlainen kiljaisu, jonka Jim Morrison oli päästänyt juuri ennen kuin nauha meni poikki, se oli biisissä Come on baby light my fire, se tulta merkitsevä sana muuttui kiljuvaksi. Tuli voisi ulvoa!

Sitten ymmärsin ja huusin että autoon ja auto ympäri ja pois. Muutkin ymmärsivät. Se keskenkasvuinen vastusti, mutta ojensin käteni ja sain oven lukkoon eikä takaovea kovin helposti saanut auki. Oltiin kiinni vöissä ja peruutettiin tienhaaraan ja lähdettiin kovaa kyytiä takaisin päin. Kuka tai mikä siellä olikin, tajusi että autoilijat eivät tahtoneet tavata.


Sittemmin se porukka on ohimennen hymyillyt sille matkalle vähän vinosti. Melkein keski-ikäinen, silloinen keskenkasvuinen ehkä pitää pahana käänteenä persoonallisuutensa kasvussa sitä, että ei koskaan oppinut ampumaan. Tosin koskaan siitä liikennemerkistä ei puhuta.  Joskus se sanoo ajattelevansa rahisevaa musiikkia nostalgisesti.