13.8.17

No ja entä sitten?


Viikko sitten torstaina jouduin tulemaan takaisin kaupunkiin. Matka teki juuri sen mitä olin ajatellutkin. Pieni järvi, mustikkametsä, savusauna ja vielä lisäksi lapsuudenystävän luona käyminen oli tervehdyttävämpää kuin viiden kuukauden leikkauksesta toipuminen kaupungissa. 

Kirottu asfaltti, kirotut autot, kymmenesti kirottu talonrakentaja-spekulantti (ei saa laatikkoasuntojaan myydyksi…), joka päätti takaisin muuttoni kunniaksi ruveta räjäyttämään tätä yhteistä peruskalliota!  Kaupunkikoti tärisee aamusta iltaan. 


Tämänhetkinen kaupungissa olo tuntuu kidutukselta, paitsi kun onnistun unohtamaan olosuhteet ja lukemaan ja kirjoittamaan. Kaikille nivelrikosta kärsiville kerrottakoon täten, että asfaltti on myrkkyä käveleville jaloille. Ihminen tuhoaa oman terveen ympäristönsä. Pahimmat ovat rahanahneita spekulantteja, moraali-invalideja. Minun on puolestaan pakko asettua talvikotiin, koska kesäkoti ei ole tarpeeksi lämmin läpivuoden asuttavaksi.



No niin. Torstaina oli Suomen tämän vuoden ensimmäinen Taiteiden yö ja se tapahtui tässä kaupungissa. Perjantai-aamuna olin vesijumpassa ja yksi edellisiltana museossa tapaamani kaveri kertoi että paikallisradio oli ilmoittanut että ”Kello on 9.20, siis aamulla, ja olemme katselemassa siivouspartiota!”, tai jotain sinne päin. Meidän korttelimme ulkopuoli oli oikein perusteellisesti tuhrattu, mutta ei täällä kaupungin laidalla kukaan korjaa mitään. Lehdet ja radio höpisevät omiaan ja kilpailevat, kuka osaa kehua katteettomimmin kaupunkia.  Kai meillä on silmät päässä sentään.

Vesijumppaystäväni ovat niitä paljonpuhuttuja senioreja. Nuorempi väki pukuhuoneessa ja altaissa kyllä hymyilee meille. Sananvaihtoamme ei ollut kuuntelemassa sillä kertaa ketään. Naurettiin radion nuorellemiehelle, joka ehkä ensimmäistä kertaa elämässään yritti tehdä repparia Taiteiden yöstä. Nuoret sentään yrittävät. Ehkä siitä on oikein hyötyäkin myöhemmin. En minä ainakaan halua ruveta tyrkyttämään heille n.k. tosiasioita elämästä. Minulle ei kukaan kertonut mitään lukuun ottamatta listaa eettisistä prinsiipeistä. Itse joutui törmäämään muureihin ja pääsy kielletty -kyltteihin.

Lähtöiltana mökillä alkoi sataa. Olin tietysti metsässä. Pilvi tuli mantereen puolelta ja silloin sataa varmasti. Pimeni niin että mustikoita ei enää nähnyt. Käsittääkseni sen jälkeen on satanut miltei yhtäjaksoisesti. Kaupungissa ei joudu keskelle kivenlohkareita ja liukastu märkään sammaleeseen ja putoa polvilleen. Käsillä ei voi ottaa vastaan koska marja-asti kaatuisi.  Metsämäki on täynnä pieniksi ja isommiksi kiviksi lohjenneita siirtolohkareita, joita jää on työntänyt edestään mäeksi asti.



Tietenkään aurinkopaneli ei toiminut. Vaikka ei satanutkaan joka päivä, niin auringon päällä makasi sitkeän harmaa pilviverho. Olin käynyt aikaisemmin sillä viikolla kirjastossa ja onnistunut löytämään muutaman erittäin tarpeellisen kirjan. Kirjasto on se, jota olen käyttänyt kaikki kesät vuodesta 1955 lähtien. 

Öljylampun valo onneksi riitti. Toinen ihminen yritti aina välillä puhua, mutta meni sitten mykäksi ja rupesi mietiskelemään omia maailman tärkeimpiä asioita. Nukahti siihen nojatuoliin. Ei ollut kylmä. Takan tuli alkoi hiipua, mentiin nukkumaan ja kun lampun puhalsi sammuksiin tuli täysi pimeys.

Elokuu on parasta aikaa pienessä mökissä. Ihminen on kunnolla puhdas ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Lopulta makuupussien vetoketjutkin suostuivat toimimaan, taskulampun valon keilassa oli vaikeaa nähdä mihin se oli takertunut. Unen kaivo ei ole se sama josta Uuno Kailas kirjoittaa, vai oliko se ovi.  Kaks ovea mulla, kaks: yks uneen toinen kuolemaan.

Järven yllä oli puolikuu kun lähdettiin pois. Se puolikas näkyi repaleisten pilvien lomasta ja asettui siihen kaislikkoon. Kalat söivät illallista ja nokkaisivat vesimittareita pinnalta. Kaloilla ei kyllä ole nokkaa. Renkaat levisivät ja kutittivat jalkapohjia.


22.7.17

Sadepäivänä

Keskiviikkona oli sadepäivä, kylmää, vain kymmenkunta astetta.  Oli hyvä, ettei tarvinnut olla mökillä. Hyvä ettei ole pakko mitään. Tarvitsen mökillä olemista juuri nyt, koska siellä on kaikki.  Siellä ovat puut ja järvi ja paljon kaikenlaisia lintuja joita ei ollut ennen. Löysin viime vuonna kotkan sulan, maakotkan.

Nyt alkaa valo lisääntyä, vaikka varmaan vielä sataa. Mustikkametsä on hirveän louhikkoinen. Osaan ja pystyn, ehdottomasti, mutta kumisaapas voi juuttua kivien väliin ja jalka menee sijoiltaan.

En muista enää millaista oikeastaan oli viime vuonna. Tiesin että tämä tulee pian, tahdon myös mustikoita. Siellä ei ole yksin, vaan on yhdessä sen kaiken kanssa mikä siellä on. Se korppi aivan ensimmäisenä. Kielsi hyväkäs minua menemästä niemennokkaan. Nyt on kesä myöhässä, ystävä kirjoitti että mehiläispesien ensimmäinen linkous on kolme viikkoa myöhässä. Mehiläisten lentoilmat eivät ole olleet hirveän hyviä, mutta eivät ehkä aivan huonojakaan. Viljasadosta tulee hyvä myös. 

Ei ole kuukauttakaan Lidian kuolemasta. En ole jäykistynyt kipuun. Kipu jäykistää vain kun on matalapaine. Jäykistyminen tuntuu kipuna, joka ei ole ehkä yhtä paha kuin oli ennen leikkausta.

Silloin ensimmäisellä kerralla, kun luut menivät poikki, nukkuminen ja väsyminen hoiti toipumisen. Mutta niin hoiti myös Lidia, joka oli hyvin rakastava ihminen. Ihmiseksi minä sitä kutsun vieläkin.

Kun ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, eivät ne olisi mitenkään pystyneet raahaamaan mukanaan sairaita ihmisiä, minkäikäisiä tahansa. Ehkä joku vanhempi päällikön tapainen olisi voitu pitää hengissä että tiedettäisiin, miten koko kylä selviää hengissä kun tulee taistelu vihollista vastaan. Ajattelin sitäkin mikä olisi ollut vihollisuuksien syy. Ja kuka olisi vihollinen, leijonako?

Mutta oli ollut suurella ruohotasangolla lauma simpansseja jossain päin maailmaa ja niiden oli annettu olla vain, ihminen ei puuttunut niiden elämään (luonnonolosuhteista  esimerkiksi tämä http://tieku.fi/elaimet/apinat/simpanssit/simpanssit-havittavat-naapurilajinsa ). Kai se oli simpanssien yhteiskuntaa tutkiva koe siellä savannilla, eläintiedettä, varmaan monitieteinen, ehkä Jane Goodall?  Ja kun ihmiset tutkivat niin ne tahtovat verrata aina itseensä. Ihminen haluaa aina peilailla ja ajattelee mielellään, että on täysin objektiivinen ja että tutkimusta tehdään tietämisen vuoksi. 



Yhtenä päivänä sitten yksi simpanssi-naaras oli mennyt ja varastanut toisen perheen/suvun naaraalta vauvan vai pitääkö niitä kutsua poikasiksi, en tiedä. Siitä oli ensin syntynyt hirveä meteli ja sen jälkeen aivan selvä sota. Muistan kun luin siitä tai ehkä kuulin, että sitä oli vaikea uskoa. Se varastava naaras oli kyllä sekaisin. Mutta sillä oli ehkä ollut juuri ollut vauva itsellään ja se oli kuollut? Tästä ei siinä artikkelista kerrottu. Olisiko se tappanut sen vieraan vauvan?

Olen käsittänyt että isot apinat ovat hyvin lähellä ihmistä, ja ihminen on  se alaston apina, joten on aika helppoa uskoa että ainakin tunnejutuissa on paljon samaa kaikilla suurilla apinoilla. Tottakai. On vaikea ajatella mitään niin vanhaa ja kaikille olennoille yhteistä tilannetta kuin äitiys ja siis vauvan ja äidin välinen suhde. Mutta täytyy olla niin että ihminen on levittäytynyt ruohotasangoille Keniaan ja Ugandaan niin laajalti, että simpanssien olo on jo tukala, perheet hajoavat ja lapset jäävät heitteille. 

Metsästäjä-keräilijöiden sairaat lapset olisivat kuolleet. Kyllä ne olisi myös jätetty tien oheen jos ihmisryhmän olisi pakko kulkea eteenpäin koska ei ole ruokaa. Ei yhtä olentoa olisi varaa jäädä hoivaamaan. Se olisi vaarallista kun ajattelee koko ryhmää. Ja jos äiti ja lapsi olisivat jääneet yksin, leijona olisi syönyt heidät kummatkin. Ne ihmisryhmät ovat olleet sen verran pieniä että jokainen yksilö on ollut tärkeä. Sairaat ovat olleet este.

Olen lukenut siitä kuinka Amerikan intiaanisodissa joku heimo on kulkenut pakoon tai turvaan tai hakemaan parempaa paikkaa taistelua varten ja joku sairas vanhus/vanhukset ovat jättäytyneet jälkeen. Tiibetissä vanhukset on kannettu ylös vuoristoon, heille on jätetty ruokaa ja vettä, sitten he ovat vain kuolleet sinne ja petolinnut ovat syöneet lihat luiden ympäriltä. Vanhukset ovat tahtoneet sitä kuolemaa itse, koska yhteisö ei ole kyennyt ruokkimaan sairaita ja työkyvyttömiä ihmisiä. 

Jos olisin siinä intiaanikylässä, ja ne valkonaamat, sotilaat, olisivat kulkeneet perässä, niin kylä olisi lähtenyt liikkeelle. Olisi ollut itsestään selvää että minun olisi pitänyt jättäytyä jälkeen ja valkonaamat olisivat saaneet pahimpaan tappamisnälkäänsä tappaa minut. Ei minusta olisi juuri ollut vastusta. Mutta koska olisin ollut tiivis osa sitä yhteisöä olisin ymmärtänyt käskemättäkin mitä pitää tehdä.



Nyt ihmisten siteet yhteisöihinsä ovat höllentyneet. Ihminen on onnistunut vakuuttamaan itsensä siitä, että on hyvä olla yksilö ja vielä parempi jos on tuottava yksilö. Amerikassa 1960-luvun loppupuolella puhuttiin atomiperheistä. Eivät ne perheet – ainakaan keskimäärin – olleet kovin pahasti ydinsaasteen vaurioittamia (paitsi John Wayne), mutta elettiin atomiaikaa ja sen takia perheissä oli vain isä ja äiti ja poika ja tyttö. Sitten sillä perheellä oli suojanaan oma talo ja talossa oli uloke, josta lähti silloin tällöin auto.

Siinä maassa oli, ja varmaan edelleen on, ihmisiä joille toisten ihmisten näkeminen ja kokeminen tarkoitti luontoa. Woody Allen sanoi kerran jossain haastattelussa että teillä eurooppalaisilla on metsiä, mutta newyorkilaisella on ihmiset. Onneksi siellä oli myös muunlaisia ihmisiä, muuten olisin tullut heti takaisin. Ilman puita on mahdotonta elää. Ja jos on vain ihmisiä, niin mitä ihmettä joku psykoterapeutti kykenee enää tekemään?

Ehkä ihminen on suvussaan jo muuttunut aika paljon niistä metsästäjä-keräilijä ajoista? Jos ajattelen sitä ja kaikilta mahdollisilta kannoilta, en ole varma siitä onko erityisen hyvä asia että olen elossa. Ainakin olen  murheellinen siitä että Lidia kuoli. 

Vanhusten hoitolaitokset ovat erikseen, tai vammaisten ja mielisairaiden. Heitä kohtaan on sitä painostusta että menkää nyt siitä kuolemaan ja lopettakaa meidän kunnollisten ihmisten häiritseminen. Muuten ei vanhojen ihmisten itsemurhia olisi. En tiedä kuinka paljon niitä on, mutta kyllä kai sekin jotain sanoo, että eutanasia-vetoomus sai nopeasti lakimuutosta varten tarpeeksi allekirjoituksia. Eduskunta ei ole vielä käsitellyt sitä.  

Sitten vanhuksia pahoinpidellään hoitolaitoksissa. Sitä varmasti tapahtuu kaikkialla, mutta  kyllä sillä tavalla onnistutaan tappamaan vanhuksia. Tai muuten vajaakuntoisia. Kunnon ihmiset, terveet ja punaposkiset, tietävät ilman fasistista komentoakin miten vajaakuntoisista pääsee eroon. 

Ihmisistä täytyy voida päästä eroon, kun he alkavat olla taakkoja. En ole varma siitä, mihin kohtaan eettisiä prinsiippejä tämä nyt asettuu. Ehkä tämä on ennemminkin jonkinlaista perusbiologiaa, joka perustuu olemassaolon lakiin. Tuskin sitä on kirjoitettu mihinkään. Ennemminkin sitä eletään, niin kuin ylipäänsä eletään sääntöjä varten, eikä ihan muuten vain.




12.7.17

Vox humana

Vaihdetaan, myydään, varastetaan. On ihmisiä, joilla on valtavia omaisuuksia ja joille mikään ei riitä. Sellaisia on suhteellisen pieni joukko Yhdysvalloissa ja omaisuudet ovat tähtitieteellisiä, he omistavat kyllä enemmän kuin juuri kukaan maailmassa. Kyse on jonkinlaisesta sairaudesta ilman muuta. Siitä on tehnyt aika hienon analyysin aikoinaan Orson Welles, yhdysvaltailainen elokuvaohjaaja, elokuvassaan Citizen Kane. Mediamoguli tahtoi enemmän, poliittista valtaa ja sai sen manipuloimalla kansan puolelleen, sen osan jota tarvitsi, tahdottoman ja toivottoman. 

Aamulla tuli luetuksi amerikkalaista lehteä nimeltä Vox, ja sieltä lyhyttä artikkelia jonka oli kirjoittanut Ezra Klein. Olen lukenut mihin hän perustaa juttunsa, silti siinä on jotain outoa ja täytyy yrittää käsittää mitä ja miksi. Kyse on tästä artikkelista: https://www.vox.com/policy-and-politics/2017/7/11/15953440/trump-russia-emails-watergate ja jo linkin nimestä näkee että siinä viitataan Richard Nixonin hallituskauden loppuun, jolloin hän oli määrännyt tekemään murron demokraattipuolueen toimistoon saadakseen jotain tarpeellista omaa poliittista manööveriaan varten.

Ehkä oli kyse Vietnamin sodasta, joka tapauksessa USA hävisi sen niin kuin sodan Vietnamia vastaan hävisi myös aiemmin Ranska. Sodat eivät tunnu loppuvan taistelemalla vaan neuvottelemalla. Sillä tavalla jokainen sodassa kuollut ihminen on aivan turha uhri. 

Kyse on Yhdysvaltain presidentistä ja hänen tekemisistään. Nyt puhujana on presidentin poika, joka on nähtävästi auttanut isäänsä presidentiksi tulemisessa. Teki sen venäläisten avulla tai ainakin yritti, puhuttiin savuavasta aseesta, joka taas on tuttu lännenleffoista. Kun ollaan amerikkalaisen kulttuurin ytimessä, niin kysymys on vaihtamisesta, myymisestä, varastamisesta - ylipäänsä etujen kahmimisesta.  

Edut ovat useimmiten materiaalisia, mutta niissä on sitten myös kyse sen kulloisenkin ihmisen persoonallisuudesta. Jotkut ovat omia ihmisiään aivan noin vain, jotkut taas joutuvat antamaan sille ”sielulleen” tai ”minälleen” aivan tolkuttomasti ruokaa, että se ylipäänsä pysyy pystyssä. Näinä aikoina puhutaan paljon narsismista. Se on lapsen persoonallisuuden häiriötila, joka saattaa jäädä pysyväksi. Sellainen ihminen on maailman keskipiste ja kaikki muu on alisteista hänen olemassaololleen, vaikka hän aivan ilmeisesti tarvitsisi jonkinlaista ohjausta tai  hoitoa.

Mutta myös ihmisen sosiaalinen karaktääri on hyvin tärkeä. On tiedettävä oikeita asioita. On myös tärkeää että ne eivät tule kirjatiedon avulla, kuten esimerkiksi korkeakouluopinnoista. Kunnon ihmiset eivät ylpeile opinnoillaan ja kirjaviisaudella.



En onnistu saamaan tähän tuon artikkelin linkkiä. Koneessani ei ole vikaa mutta lukemista on eilen ja tänään ollut harvinaisen paljon. Teen työtä tarmokkaasti ja aion sen linkin vielä saada (sainpas! ks. ylempää!). Artikkelin kirjoittaja Klein sanoo, että Venäjä-skandaali ei ole niinkään todistelua politiikan vinoutumisesta vaan aivan puhdas tragedia. Jos moni eurooppalainen ajattelee että se ylin rötösherraporukka rapakon toisella puolen on yksinkertaisesti idiootteja, niin Kleinin mielestä kyse on tragediasta. Vaikka en tietenkään tiedä mikä lopulta on Kleinin mielestä tragedia. Ei tässä ole kovin paljon kaikuja ainakaan vanhoista kreikkalaisista tragedioista, ei ole kuulunut raivottarien kuoroja.  Venäläisessä kulttuurissa on aivan hyväksyttäviä hahmoja, Jumalan hulluja. Lännessä heitä ehkä kutsuttaisiin narreiksi tai klovneiksi.

Klein puhuu amerikkalaisesta patriotismista. En tiedä mistä siinä on kyse. Mutta muistaakseni jopa jalkapallo-otteluissa urheilijat muistavat panna oikean kätensä sydämen päälle kun kansallislaulu tulee.  Tähtilippulaulusta (Star Bangled Banners) muistan ainoastaan Jimi Hendricksin version.  Olen ohittanut kädet sydämillä -kuvat lapsenomaisena sentimentaalisuutena, mutta ehkä kyseessä on autenttisin mahdollinen amerikkalaisuus.

Nyt jo monta päivää vellonut uusin käänne presidenttiyden outouksissa voi sitten olla aivan miten päin vain. Mutta lakimiesten ja asianajajien armeijat ovat liikkeellä. Ehkä heiltä löytyy sitten se mittatikku jolla lasketaan patriotismin sopiva määrä. Ei ole näyttänyt siltä, että presidentillä on sellaista auktoriteettia kuin hänellä pitäisi olla. Ehkä presidentti nyt sitten asetetaan istuimelleen uudestaan ja tukevammin. Vai onko Kleinin tarkoittama tragedia se, että se lapsikuningas, joka Valkoisessa talossa tepastelee syöden suklaakakkua, syöstään vallasta ja hänen poikansa ja tyttärensä ja muu hoviväkensä joutuu myös huonoon huutoon?

En siis tiedä missä on tragedia ja kuka on tehnyt mitä. Epäilemättä maassa on salaliittoteorioita paljon. Ehkä kyse on ikuisesta lännen ja idän (USA:n ja Venäjän) välisestä erosta, josta muistaakseni jo Rudyard Kipling sanoi jotain siihen suuntaan että ne eivät voi koskaan kohdata. Ei Kipling ole erityisesti oma auktoriteettini. 



Ihmisten luomat yhteisöt alkavat olla niin monimutkaisia, että yksilöiden henkilökohtaiset erot häviävät milloin minkäkinlaisen yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin alle. Sen takia analyysit kukoistavat ja niitä tekevät nyt vähän kaikki. 

Kun kaikki kulkevat sitten vielä omaan suuntaansa ja laumoittain niin on tässä tietämistä. Ehkä tämä ryminä menee ohi. Kaikesta metelistä huolimatta ihmiskunnalla on hirveästi työtä yrittää saada maapallo ylipäänsä säilymään. 


Meillä oli pitkä syksy, olematon talvi, kevät jäi tulematta ja kesä on vihreä, mutta Lapissa on taas satanut lunta viime viikolla. Säiden ääri-ilmiöt ovat hankala juttu. Nivelet naukuvat kun istun tässä matalapaineen keskellä. Pään päällä on iso M-kirjain, oli se ainakin eilen illalla television sääennusteessa. On  lähdettävä kävelemään ennen kuin taas sataa.

3.7.17

Hengitystä



Nyt sitten Lidia jo kuoli. Lidia on venäläinenkin nimi. Katsoin kissaa joka päätyi meille kun oli harhaillut korttelin pihalla jonkin aikaa eikä kukaan kaivannut sitä. Kissatalon ihmisille sanoin että kissan nimi on Lidia, kun olin katsonut sitä. Kissa katsoi minua silloin. Se ymmärsi paljon ihmisen puhetta.

Minulla on nettikoneen kuvana Lidia ja vaikka näkee että se on valokuva, niin kissa siristää silmiään ja hengittää. Se on uuvuksissa kaikesta siitä hoitotyöstä minkä olen aiheuttanut sille sairastamalla ja ulvaisemalla välillä kipuja. Aika oli maaliskuun alku, kun konkkasin hakemaan kameran ja otin uupuneesta kissasta kuvan. Se on äitikissa. 

Lapsena katselin usein katon rajasta perhettä ja ihmistä jota kutsuttiin äidiksi, mutta minä pesin lattioita ja piiskasin mattoja koko 10-vuotiaan 35-kilon anorektisen ruumiin voimalla, koska äidiksi kutsuttu oli liian uupunut ja minä olin paha ja laiska.  Jos en jaksanut niin tulivat luiset iskut. Joskus mietin ehdinkö katon rajasta takaisin lastenhuoneen sängylle jossa odotin.

En tavannut silloin ketään joka oikein totta huolehtisi että tulisin terveeksi ja lopettaisin ulvomisen, joka kyllä oli äänetöntä. Mutta nyt lopetin kun aloin kaikesta siitä kehräämisestä ja huushollin ihmisen laittamisen sapuskoiden voimasta tulla terveeksi. Mikä siis on ihmisen ja ihmisen ero, vai onko ero eläimessä ja eläimessä?

Joka tapauksessa Lidia päätyi ulvomaan. Se ei oikein enää tiennyt missä on. Kyllä kai sille alkoi olla taakka, kun minä olin yhtämittaa kipeä neljä vuotta. Nyt olisi vähän helpompaa mutta on jo liian myöhäistä. Kissan munuaiset pettivät, se ruumis tuli täyteen toksiineja ja se heikkeni. Sitten se piti viedä lääkärille ja lopputulos oli eutanasia.

En ole koskaan nähnyt miten kuolema tapahtuu näin läheltä. Tai olen, mutta en ole nähnyt viimeistä henkäystä. Itkuhan siitä tuli, eikä se ollut itsesääliä vaan surua siitä  lempeästä ja hellästä ihmisestä/eläimestä, joka on ollut ratkaiseva minulle tässä vaiheessa. 

Mutta en minä olisi osannut pyytää huolenpitoa. Kun lopetin huojumiseni 35-kiloisena ja lihoin isoäidin luona kymmenen kiloa, niin tiesin että kulkeminen metsässä ja ruispuuro aamuisin vastajauhetusta rukiista ja itsepoimittuja puolukoita päällä oli lopulta ravintoa. Olo tuli kirkkaaksi ja terävämmäksi. En vielä tajunnut että olin jäänyt henkiin. Lapset joutuvat asumaan kotiensa vankeina, vanhempien omistamina. 

Lidia ei enää pystynyt puhumaan viimeisen puolentoista viikon aikana. Piti kuunnella sen hengitystä, pitää sitä sylissä, heijata, kuunnella taas hengitystä, yrittää tavoittaa sen katse paksun kaihin läpi, ottaa vettä kämmenelle ja saada se juomaan edes muutama kulaus.  Jos minä joutuisin niin heikkona sairaalaan, niin ei minua kukaan heijaisi. Ei kukaan antaisi vettä edes.



Ajattelen isoäitiä jonka näin kuolleena monta vuosikymmentä sen jälkeen kun ruispuuro oli pelastanut minut. Hänen kasvojensa piirteet olivat muuttuneet, nenä oli terävä, otsa sinertävä, se ei ollut hän. Lidia on minulla tietokoneen kuvana ja hengittää nyt. Kyllä se on muutenkin täällä vielä, harmaa kissa kulkee varjoissa, kynnet napsuttavat vähän lattialla, tassutus etenee ja loittonee samalla kun varjot väistyvät ja kesän aurinko valaisee huoneen. 

Kannatan eutanasiaa myös ihmisille. Aloin lukea Anton Tšehovin romaania Kaksintaistelu, käsi osui siihen kirjaan sen jälkeen kun tultiin eläinlääkäriltä kotiin, sitten illemmalla. En tiedä miksi en ollut lukenut kirjaa silloin kun se ilmestyi suomeksi vuonna 1960.  Se on pitkä ja  läheltä viistävä kuva oleellisimmista asioista. Kirjassa kuuluu Kaukaasian meteli. Mustameri oli myrskyinen kun laiva lähti ja ihmiset ajattelivat että vuoristolaiset tulevat myrsky-yönä.

Tšehov kirjoitti romaanin vuonna 1891. Silloin sai vielä kulkea tekstissä syvyyssuuntaan,  tässä kirjassa on filosofisetkin ulottuvuudet ja tarinan syrjässä käy pari kertaa myös Anna Karenina, samoin huojumassa. Diakoni kulki kohti kaksintaistelupaikkaa ja oli aivan pimeätä. Tässä on aivan pieni kohtaus kirjasta, hieno, koska siinä kerrotaan aivan kaikki:

”Kunpahan vain eivät tšetšenit hyökkäisi”, ajatteli diakoni herkistyneenä kuuntelemaan, miten hänen sauvansa kärki kopsahteli jalkakäytävään ja miten yksinäisenä sen ääni kaikui öisessä hiljaisuudessa.

Suomi on Juhani Konkan kirjoittamaa, venäjää en ymmärrä. Mutta kyllä tuosta aika varmasti kuultaa Tšehov läpi. Kohtaukset ovat pitkiä, kiemuraisia, ihmiset puhuvat toisilleen, se sallitaan. Kuulostaa Venäjältä. Ovatkohan kirjailijat olleet ennen keskittyneempiä maailmaansa josta puhuvat? Onko nyt kiire asettaa henkilöt asemiin joissa he liikkuvat kuin marionetit? Sukelsin kirjaan samalla tavoin kuin lapsena, toiseen maailmaan. Hiljaisessa asunnossa päivä pysyi melkein paikallaan ja aloin hengittää taas, pitkän pelon jälkeen.



23.6.17

Ikävä

Elämää on jäljellä niin vähän, että en tahdo kuluttaa sitä mihinkään vastenmieliseen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa, vastenmielisyydessäkään, mutta sikäli on, että vastahakoisuus kostautuu sitten aika pian niin, että joudun pitkään setvimään sitä, että mikä tarkkaan ottaen on vastenmielistä. No, keskiluokan ja minkä tahansa muunkin yhteiskuntaluokan hillitön kuluttajan-charmi tietenkin. En kestä sitä. Se muistuttaa liian hyvin kaikesta siitä, mikä on väärin ja pois jengoiltaan maapallossa, elämässä. Ja kaikesta siitä joka on tuhoamassa maapallon ja vain ihmisten typerän turhamaisuuden vuoksi.

On aina joskus pakko kulkea läpi ihmismaisemien ja oppia aina joku uusi tapa luovia ettei joutuisi vastaamaan vaatimuksiin. Eipä niitä paljon enää tule. Vaatimuksissa voi olla kyse vieraan oletuksesta, että hän tietää paremmin. Se on opettamista. Opettamisen pahin muoto on tietysti se kun pitää yrittää tehdä toisesta itsensä kaltainen. Sen takia olen aina ihmetellyt kristinuskon jumalan ilmoitusta että teki ihmisestä kaltaisensa. Paitsi että kuka silloin puhuu?

Kun kesä yritti päästä liikkeelle,  en uskonut siihen. Silloin kun oli vielä kylmä, Lidia-kissa sairastui. Sillä oli kissaflunssa ja siihen päälle keuhkoissa jotain tulehduksen alkua. Kun tuli lämmin, kissa rupesi tervehtymään mutta se johtui varmaan antibiooteista, joita se sai eläinlääkäriltä. Ihmisistä tuli heti hoitajia, kun kissa on kipeä: ikävän nyt kerron teille, mirri sairastui. Se pitää saada ottamaan lääkkeensä eikä se ole aivan helppoa. Lidia on aina ollut älykäs tapaus ja se ymmärtää jo liikkeistämme että nyt tulee pahanmakuinen lääke. Me ihmiset sen sijaan emme ole ikinä oppineet ymmärtämään kissan kieltä, että osaisimme iskeä oikealla hetkellä. Kissa-suhde on aina ontuva.

Eivät ihmisten kanssa elävät eläimet meistä niin hirveästi poikkea. Mutta ehkä eläimet voivat ajatella että eivät missään nimessä ole ihmisten kanssa, keskuudessa vapaaehtoisesti.  Olen nähnyt videon jossain viidakossa hännällään roikkuvien apinoiden kiusaavan ja leikkivän alla kulkevien tiikerinpentujen kanssa. Siinäkin mennään aika lujaa lajien väliseen kommunikaatioon. Saatoin hyvin kuvitella niiden nauravan ja huutavan toisilleen. Ne marakatit kirkuivat ja tiikerinpennut murahtelivat.

Olen selaillut kaikenmaailman sivustoja kun olen yrittänyt saada mielen keskittymään johonkin muuhun kuin kissan sairastamiseen (mykkä kipu on aina pahinta, niin ihmisen kuin eläimenkin). Löysin filosofia-lehti  Niin&näin-sivuilta ilmaisen tekstin, jossa puhutaan ihmisen ja karhun suhteesta. Kirjan nimi on Karhun nimi ja sen on kirjoittanut Tere Vadén.

Kun on kesä ja ihmiset tapaavat karhuja metsässä, niin nyt on se aika jolloin ehkä voisi keskustella karhun nimestä. Siitä on osittain kysymys myös Vadénin tekstissä. Ei karhu ole pelkästään karhu. Kalevalan ajan ihmisten mielestä sitä ei pitäisi edes kutsua karhuksi. Jos joku on karhu niin sitten esimerkiksi isokarhu, mutta se on tähtikuvio. Mutta suomalaiset eivät ole kutsuneet sitä tähtikuviota, latinaksi ursus major, sillä nimellä vaan otavaksi.  Nyt voidaan puhua karhustakin, koska se on karkotettu melkein jo metsistäkin, niistä vähistä mitä vielä on. Halusin kuitenkin katsoa miten Väinämöinen lähti metsään ja miten puhui karhulle:

Otsonen, metsän omena,
mesikämmen källeröinen!
Kun kuulet minun tulevan,
miehen aimo astelevan,
kytke kynnet karvoihisi,
hampahat ikenihisi,
ettei koske konsakana,
liikuta lipeäkänä! 
                                                                                                                                                                                                    
Lidia on nyt tänään voinut vähän paremmin. Ei tästä voi vielä mitään sanoa, sairastelu on kestänyt toista kuukautta, mutta se on totta että kissat ovat sitkeitä eläimiä. Toisaalta kuolema on raskas projekti. Ehkä Lidian kroppa hoiti pois jotain juttuja itsestään (minästään? fysiikastaan? tajunnastaan?) että voisi hoitaa ongelman, joka elimistössä on. Olisi hauskaa jos eläinlääkäripäivystys toimisi. Tulee pitkiä pyhiä, jolloin kissan perässä on paras kulkea, ettei käy entistä huonommin. Sillä on esimerkiksi kaihi, jonka takia se ei näe hyvin.

Sen tapa olla kipeä sanomatta mitään on kulkea zombin tavoin kehää pitkin alakertaa ja pysähtyä tuijottamaan nurkkaa. Olen nähnyt sellaista eläimen käyttäytymistä eläintarhassa. Kissa osaa sulkea ihmisporukan kanssa omaksumansa käyttäytymisen ulos, kun pitää yrittää selvitä sairaudesta. Kissalla on yhdeksän henkeä. Vadén kirjoittaa paljon ihmisistä ja karhusta. Yksi ongelma on tietenkin se että ihminen on eläin, mutta muu ei ole mahdollista.



Itsetuntemuksen kanssa on vähän niin ja näin, ainakin minulla. Mutta kun kissa istuu huoneessa silmät kiinni, se ajattelee omaa nimeään, sitä jonka se itse ainoastaan tuntee. Karhua en ole koskaan nähnyt kuin eläintarhassa. Eläintarhojen eläimiä en voi tavata, ne eivät ole enää niitä joita olisivat luonnostaan, luonnossa. Kissa ei ole täysin kesy eikä villi myöskään. Sen takia sen kanssa voi kommunikoida ihminenkin.

Kaikki ihmisten kanssa puhuvat eläimet eivät ole opportunisteja. Eivätkä kaikki ihmiset ole tappajia.


11.6.17

Vallan vieressä

Kirjasto on sopivan matkan päässä kotoa. Sopivuutta säätelee ilma. Sateella ei voi käyttää kävelykeppejä, koska on pidettävä sateenvarjoa. Sadeviitta on, mutta siinä ei pysy huppu päässä. Ei se haittaisi, mutta en missään nimessä tahdo kesäflunssaa, on ihan tarpeeksi siinä, että kissa tuntuu saaneen uuden flunssan ja sen hengitys on karhea. Se yskii myös, tiedän: on annettava matolääke. Maakunnassa on ollut ukkostakin, enkä pidä kävelystä pitkin autiota katua niin että salama näkee minut varmasti ja iskee tietysti sateenvarjon metallipiikkiin. 

Kirjastosta löysin Leif Salménin artikkeli/esseekokoelma Plaza Realin kyyhkyset. Sen julkaisemisesta on jo 27 vuotta, lähihistoriaa siis. Mauno Koivisto oli silloin presidenttinä, juuri olivat viikko sitten hänen hautajaisensa. Ajankuva on helppo ymmärtää, koska kirjailija oli saanut apurahan ja kirjoitti Barcelonassa. Se tuo välimatkaa miettiä Eurooppaa ja Suomea siinä. Lisäksi Salmén on kiinnostunut kaikenlaisista poliittisyhteiskunnallisista ja kulttuurisista asioista, että selkänojaa riittää miettimään monia asioita. 

Hän mietti  kulttuuri-ihmisten osallistuminen yhteiskunnallisiin tehtäviin. Mario Vargas Llosa oli keskusta-oikeiston presidenttiehdokas.  Vaclav Havel oli jo silloin Tsekkoslovakian presidentti ja oli aika pitkään. Ja Claes Andersson oli kansanedustaja. Salmén rupeaa tässä sitten miettimään kulttuuriväen asemaa yhteiskunnassa:

Viittaavatko nämä esimerkit siihen, että taiteilijat kokevat itsensä impotenteiksi, että taide yksityisten ja kollektiivisten ristiriitojen ja toiveiden ilmaisuvälineenä on niin voimaton, että on turvauduttava suoraan poliittiseen vaikuttamiseen? Ovatko nämä esimerkit vain irrallisia tapauksia vai onko kyseessä kehityssuunta, jossa taide saa väistyä kouraantuntuvampien realiteettien tieltä?

Baltian itsenäistyminen oli tuloillaan ja sitä myötä kansatieteilijä, kirjailija, elokuvadokumentaristi Lennart Meri valittiin Eestin presidentiksi.  Varmasti hän teki työtä uuden itsenäistymisen eteen jo kauan ja hän varmasti näki  dokumenttinsa Vesilinnun kansa ja Linnunradan tuulet yhtenä itsenäistymistä ajavana asiana. Suomen ja Viron välistä kulttuurinvaihtoa tiivistettiin ja nuo dokumentitkin näytettiin Suomen televisiossa:  presidentti Koivisto oli ehdottanut  kulttuurivaihdon lisäämistä. Ehkä kyse oli yleispoliittisesta asiasta? 

Nyt nuo kansatieteelliset dokumentit ovat katsottavissa YouTubesta Lennart Merin nimellä eikä suomalaisen ole vaikea kuunnella viron kieltä ja lukea satunnaisesti kohdalle osuvaa englanninkielistä tekstitystä. Sitä en oikein ymmärrä, että noita hienoja dokumentteja ei ole enää näytetty. Ne on saatettu digitaaliseen muotoon vähän hätäisen tuntuisesti, 1980-luvulla valmistuneet selluloidi-dokkarit. Ne pitäisi restauroida ja saattaa esimerkiksi Ylen Elävään arkistoon. Kummassakin elokuvassa on tietenkin kertomuksia myös Suomesta.

Salménin esimerkit ovat kirjailijoita. Minulla on sellainen muistikuva, että 1980-90-lukujen taitteessa kulttuuri-ihmiset keskustelivat paljon, koska Baltia koettiin läheiseksi ja samalla oltiin huolissaan siitä miten käy Neuvostoliitossa, joka natisi liitoksissaan. Satuin opiskelemaan yliopistossa 1990-luvulla.



Tietokoneet tulivat yliopistoihin. Pääsin tutustumaan esimerkiksi Usenet-sivustoihin ja keskustelemaan etupäässä opiskelijoiden kanssa milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Taisi olla tietokoneiden leviäminen sen vuosikymmenen tärkein asia. Kun kehuin amerikkalaiselle kirjallisuudenopiskelijalle tämän vapaan verkon hienoutta ja varsinkin kulttuurin opiskelussa, hän käski katsoa mitä ja kenelle puhun. Kysyin että kuka teillä siellä välittää kirjoista niin paljon. Hänen mielestään sellainen järjestö kuin NSA roikkuu linjoilla. Ohitin opiskelijan kommentin (taisi olla puhe semiotiikasta) tavallisena amerikkalaisena paranoiana. Oletin että opiskelija oli tarkoittanut avaruustutkimuslaitos NASAa.

Nyt olen päivittäin ihmetellyt erilaisten tiedustelulaitosten olemassaoloa siinä maassa. Viime viikolla oli presidentti Trumpin irtisanoman FBI:n (liittovaltion poliisi) päällikön Comeyn kuulustelu senaatin tiedustelukomitean (?) edessä.  Kuuntelin sen kuulustelun livenä NPR:n (National Public Radio) lähetystä. Istunto kesti kolmisen tuntia  ja muistutti jollain etäisellä tavalla draamaa. Kun en ole kovin tarkkaan sen maan politiikkaa enää seurannut, en tiedä eri puhujien roolisuorituksesta että miten vertautuu heidän edellisiin töihinsä, siis senaattoreina tai muina politiikan tekijöinä. Amerikkalaisille on ominaista paitsi paranoia niin myös puhevirta, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan.  Puheet ovat sujuvia ja niissä tuntuu olevan jonkinlainen vähän naivin kuuloinen retoriikka, yleviä sanoja ei kaihdeta.

Jonkun amerikkalaislehden toimittaja  kirjoitti kolumnin, jossa hän vertasi presidentin ja hänen erottamansa alaisen välistä taistelua Thomas Becketin ja hänen kuninkaansa Henry II välillä 1100-luvulla. Silloin otettiin vauhtia teologiasta, Becket ja hänen kuninkaansa olivat hartaita ihmisiä, mutta jotenkin piti silloinkin ratkaista alamaisuuden ja päällepäsmäröinnin välinen suhde. Becket ei voinut hyväksyä sitä että kuningas ei pitänyt kirkkoa suurimpana auktoriteettina, eikä kuningas voinut hyväksyä Becketin lojaaliutta kirkolle. Becket pakeni Ranskaan, mutta tuli sitten takaisin ja töihin Cantenburyn katedraalin piispaksi. Mutta sitten kuninkaan neljä ritaria sai päähänsä että kuningas halusi Canterburyn arkkipiispan kuolemaa. Kuningas oli nimittäin huokaissut: ”Who will rid me of this meddlesome priest?”, eikä siis vaatinut murhaa. Repliikki lausuttiin viime viikolla USA:n senaatin istunnossa sanasta sanaan.

1100-luvun valtataistelusta kirjoitti sitten Chaucer, T.S. Eliot ja Jean Anouilh. Kai kaikki ovat sentään lukeneet T.S. Eliotin Murha katedraalissa? Sen sijaan eilistä artikkelia en löytänyt enää mistään, käsittääkseni se oli New Yorker-lehdestä. 



Sitten 1990-luvun kirjallisuuden samoin kuin muun kulttuurin merkitys on vähentynyt. Salmén mietti kirjailijoiden pelkoa siitä että heitä ei kuunnella tai että heidän on pakko osallistua poliittisten puolueiden työhön saadakseen jotain aikaan, niin ajat ovat totisesti muuttuneet. Keitä kirjailijoita eduskunnassa on? Vai onko heitä lainkaan? En muista lukeneeni/kuulleeni kiihkeistä kulttuuripoliittisista debateista aikoihin. Varmasti sellaisia on, mutta tiedämmekö me rahvas, ymmärrämmekö? 

Kyseessä ei ole eliitti eikä kuningas, siis kulttuuriväestä kun on kyse. Rooleja ihmisillä kai voi olla kaikenlaisia.

Olen huomannut yliopistojen suunnassa kyllä jonkin verran liikettä. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu-lehti kommentoi vähän väliä Suomen yliopistojen tilaa. Määrärahoja on vähennetty parin viime vuoden ajan kulttuurista ja kaikenlaisesta sivistystyöstä ja koulutuksesta. Uutisista olen lukenut luokkaretki-tutkimuksista, sitten olen tavaillut tiede-jargonilla maustettuja keskusteluja esimerkiksi feminismistä, mutta en ole varma siitä, kuinka paljon aivan tavalliset lukijat saavat noita julkaisuja käsiinsä. Ja osaavatko lukea?

Kirjoja kyllä kustannetaan. Taidenäyttelyitä pystytetään ja orkesterit ja teatteritkin ovat vielä olemassa. Tuntuu siltä että vielä 1990-luvulla kulttuurielämä sai ihmiset vielä liikkeelle. Kulttuuri oli identiteettikysymys ehkä paljon useammille ihmisille kuin nyt.

Muistan myös että 1990-luvulla kouluissa musiikki ja kuvataide tulivat vaihtoehtoisiksi, kumpaankin ei ollut enää varaa. Koulutus ei ole enää yhtä tasa-arvoista kuin se oli ennen. Perheiden on päätettävä – ja maksettava – lapsen kodinulkoiset harrastukset. Lapsen harrastuneisuus on ehkä mahdollista säilyttää, jos siihen on tullut joskus varhaisvaiheessa altistuneeksi. 

Altistuksesta ei monilla suurillakaan paikkakunnilla ole enää vaaraa. Silti lasten tehtävä on kasvaa yhteiskuntaan ja tietää mitä tahtoo ja tavoittelee. Kansakuntaa ei ehkä kohta ole olemassa ellei jotain tapahdu. Se vaihtoehto, että viivataan kulttuuri yli, on mahdoton. Koska mikä sitten erottaa meidät muusta Euroopasta ja mikä erottaa Euroopan esimerkiksi Yhdysvalloista, entä Venäjästä? Kiinasta? Miksi ylipäänsä kannattaisi kutsua ihmisjoukkoja kansakunniksi?




5.6.17

Elämän kevät


Pidän outoina mainoksia, jotka suosittelevat ihmisiä koukuttumaan johonkin. Miksi ihmisen pitäisi olla koukussa, sen sijaan että miettisi ja pohtisi aivan paineista ja suorituksista vapaana omaa ja maailman tilaa ja tekisi niistä vähintään aivoihinsa merkintöjä? On olemassa muunlaistakin muistia, esimerkiksi liikemuisti.

Liikkeen kanssa kun on ongelmia, niin yrittää korjata sitä ajattelemalla miten esimerkiksi kävelee. Vanheneminen on sitä, että kävelyä joutuu miettimään. Tajusin eilen että jollain lailla nilkka ei toimi aivan niin kuin ennen, mutta en pysty sanomaan miten. Minulla on iso kirjasarja joka selittää ihmisen fysiologian ja näyttää piirroksin jänteet ja lihakset ja mihin ne tarttuvat. Lopputulos monen kuukauden opiskelusta on selvä: on oltava rento ja valpas samaan aikaan. Sitten on vain käveltävä. Niin se käy.

Tarinoita ilman on vaikea olla ja elää. Mutta en minä ole koukussa niihin. Saatan sukeltaa viikkokausiksi johonkin tiedettä sivuavaan, joka herättää halun saada tietää lisää. Että muistaisin, kirjoitan siitä. Silti voi olla että uimahallin pukuhuoneessa kuulemani aivan arkipäiväinen tarina yhtäkkiä tuo oivalluksen: lapset oppivat hahmottamaan sanoja ja kirjaimia sen mukaan mitä kuulevat ja näkevät. Joku isoäiti oli kuulustellut lapsenlapsen läksyjä ja lapsi oli lukuharjoituksen jälkeen katsonut isoäidin villatakkia ja kertonut että takin kuvio näyttää kirjoitukselta.

Se iltapäivä oli päättynyt kutomisharjoitukseen. Vesijumppakaveri sanoi että poika sitten erikoistui virkkaamiseen ja näytti baskeriaan, jonka poika oli tuonut äitienpäivälahjaksi.

Kaikenlaista tuossa isoäidin ja lapsenlapsen kohtaamisessa varmaan tapahtui ja ihmissuhdehan siitä syntyi, sympaattinen. Onneksi ihminen on joustava olio ja pystyy omaksumaan kaikenlaista uutta aina ja koko ajan. Aivot ovat erityisen plastinen elin. Hermosto kiihdyttää kasvuaan kun on opittava jotain. Tulin ajatelleeksi kasvamista kun sähköpostiin kilahtivat omien lastenlasten kevättodistusten kuvat. Ne ovat pelottavan hyviä koulussa. En minä ollut. Ehkä siis koulu on muuttunut? Mutta pitäisikö oppimisen ja kasvamisen olla jonkinlainen vakio? Siis että sitä pitäisi olla tietty määrä elämässä, mutta sitten kun on noita kasvupyrähdyksiä, enkä usko että niistä pääsee ikinä. Minullakin ovat korvat kasvaneet sitten viime peilaamisen.

Minulla on vanhenevien ihmisten tapaan liikkeentunnistusoperaatio käynnissä. Eilen ja tänään olen kuulostellut nilkan, selkärangan ja aivojen liikennettä. Kauhean hidasta tämä oppiminen, mutta ei ole kiirettä. Kun kyllästyn jalkoihini, rupean lukemaan tarinoita.



Joku radion Kultakuume-ohjelman (Yle radio 1, klo 15.05 arkipäivisin) kolumnisti, muistaakseni Riina Katajavuori, jokin aika sitten kertoi alkaneensa katsoa norjalaista televisiosarjaa nuorista. Hänen mielestään se ei ollut ainoastaan nuorille vaan hän itse piti sarjasta niin että sitä piti katsoa joka viikko. Tuntuu siltä että hän olisi voinut käyttää sanaa koukuttua, mutta en ole varma siitä. Katajavuori on hyvä kirjailija, joten en tietenkään ohittanut tätä mielipidettä. 

Skam tuli eteen aika pian muualtakin yhtä positiivisena. Katajavuoren äiti on sitä paitsi kirjailija Satu Koskimies, jonka kanssa minulla on yhteinen kokemus: Adlerin sisarusten ylläpitämä Kangasalan Lepokoti. Olen valmis suosittelemaan sitä paikkaa kenelle tahansa. Se on edelleen olemassa ja kauneimpia paikkoja maailmassa.

Lepokoti on ollut taiteilijoiden ja kirjailijoiden paikka. Sinne Sadun vanhemmat, Ulla Katajavuori ja Eero Koskimies, jättivät lapsen kun piti mennä keikoille ympäri maailman (ks. Satu Koskimies: Te näitte mun soittoni riemun. Ulla Katajavuoren elämä. Tammi 2003, löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista). Sadun lapsi Riina otti isoäitinsa nimen. 

Koulut loppuivat eikä televisiosta tule juuri mitään katsomisen arvoista. Niin sitten muutama päivä sitten rupesin katsomaan tuota norjalaista TV-sarjaa Ylen Areenalta. En osaa oikein kertoa mikä siinä sarjassa on, mutta sitä on saatava jonkinlainen annos ainakin joka toinen päivä. Tiedän että jonain päivänä se loppuu.



Eilen näin hämmästyttävän osan, jossa koulutoverit, neljän tytön porukka, menee mökkiin tunturin kupeeseen pukeutuneena kansallispukuihin juhlimaan itsenäisyyspäivää. On vaikea kuvitella suomalaista itsenäisyyspäivää karnevalisoituneena. Meillä ei ole muuta kuin Linnan juhlat ja kansakunta kerääntyy televisioiden äärelle. Ei siinä kaikki, mutta sen osan tarina kertoi, että koska meillä on itsenäisyys, niin pitää olla myös oikeuslaitos, joka jakaa oikeutta. Kyse oli yhden tytön kokemasta hyväksikäytöstä. Sellainen klassinen tarina, että joku otti valokuvan kun tyttö oli humalassa ja rupesi kiristämään sillä. Kiristäjä oli mies. Tytöt sanoivat miltei yhteen ääneen että naisille kuuluvat kansalaisoikeudet myös.

En muista nähneeni tai kuulleeni tällaista rehellistä paatosta aikoihin. Olen kerran ollut Norjassa ja sattumalta juuri Norjan kansallispäivän aikaan. Se on tässä joskus kesän kynnyksellä. Oltiin bussissa Oslon ulkopuolella. Oliko koko maa humalassa? Nyt alan miettiä suhtautumista alkoholiin ja lisäksi kansanluonnetta.

Mutta Skam-sarjan käsikirjoitus, ohjaus ja hienot näyttelijäsuoritukset ovat uutta minulle, tuoretta, ei kai se klisee ole. Niin ja lisäksi kameratyö, joka hellii nuorten näyttelijöiden kauneutta, ainutlaatuisuutta. Jotain hirveän rehellistä tässä sarjassa on. Kun nuoriso miettii mitä tehdään tänään, joku ehdottaa että katsotaan video. Yksi ehdotus oli Käpy selän alla. Se on juuri Skamin tyyppinen leffa.


En muista kuinka monta tuotantokautta tässä sarjassa on. Mutta yleensä tällainen tekemisen tarmo ja henki ei kestä kovin kauan. Toivottavasti tämän kylmän kesän läpi kuitenkin.